JOHANNEKSEN ENSIMMÄISEN KIRJEEN TUTKISTELUA

SEITSEMÄS TUTKISKELU –  MEILLÄ ON PUOLUSTAJA

2:1) Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi; mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. 2) Ja hän meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.

                                                                      1 Jh. 2: 1-2                   

PAIMENEN MIELI

Tämän tutkiskelumme ensimmäisessä sanassa kaikuu iäkkään apostolin paimenääni. Hellällä rakkaudella hän lähestyy niitä Jumalan seurakuntia ja Jumalan lapsia, joita hän ohjannut ja opettanut Jeesuksen tuntemiseen. Hänellä on suuri henkilökohtainen hätä ja huoli, suorastaan palava into ja kiihkeä toive saada nähdä Jumalan lapsissa oikeaa uskoa Jeesukseen ja siitä seuraavaa oikeaa elämää. Hänen mielestään elämässä on jotakin sellaista, jota hän ei tahdo näkevän rakkaissa lapsissaan. Niinpä hän kirjoittaa, jotta nämä varjeltuisivat siltä. Tämä jokin on synti. Mutta samalla hän rakkaudellisesti ohjaa syntiin langennutta puhdistuslähteelle, Jeesuksen ristin luo, ”veren alle”, jota sanontaa kristillisissä piireissä usein käytetään.

                 Tämä Johanneksen rakastava ja huolehtiva asenne näkyy myös hänen kolmannessa kirjeessään, jossa hän kirjoittaa: ”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (3 Jh. 4).  Kuten muistanemme, Johannestahan kutsutaan rakkauden apostoliksi. Suurinta rakkautta on johdattaa lähimmäinen suurimman rakkauden osallisuuteen. Tämä kaikkein suurin, valtavin ja ihmeellisin rakkaus on Jumalan rakkaus, joka on ilmestynyt Jeesuksessa Kristuksessa.  Olkoon Johannes meillekin esikuvana, miten suhtautua lähimmäisiimme, niin seurakunnassa kuin sen ulkopuolellakin.

HALPA ARMO

Johannes oli juuri edellä opettanut siitä, miten Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikesta ja synnistä (1:7) ja vääryydestä (1:9).  Tämä tapahtuu syntien tunnustamisen kautta (1:9).

                 Kristilliseen julistukseen kuuluu ”ansiottoman armon julistaminen” , saarna Jumalan Kristuksessa lahjoittamasta ilmaisesta armosta (evankeliumi). Samalla siihen kuuluu julistus Jumalan pyhästä vihasta syntiä kohtaan (laki). Nämä voidaan helposti ymmärtää väärin, jolloin ajaudutaan kahteen valheelliseen ääripäähän; ns. lihan vapauteen tai epätoivoon, lain alaisuuteen.

                 Julistus vapaasta armosta syntien tunnustamisen kautta voi saada jonkun ajattelemaan, että synti ei ole ollenkaan vaarallista. Tämän ”logiikan” mukaan syntiä voisi vapaasti tehdä kunhan vain muistaa tunnustaa sen. Näin tunnustaminen olisi ikään kuin lippuautomaatti, josta kepeästi hankitaan armo ja anteeksiantamus. Tällainen ajatus johtaa synnin mitätöimiseen ja armon vähättelyyn. Kumpaakaan ei silloin oteta vakavasti. Armo nähdään tällöin itsestäänselvyytenä eikä sitä silloin koeta mitenkään ihmeellisenä ja kallisarvoisena. Tällöin puhutaan ns. halvasta armosta.

                 Halvan armon – käsite tuli yleiseen tietoisuuteen saksalaisen pastorin ja teologin Dietrich Bonhoefferin teosten kautta. Tästä ns. halvasta armosta hän toteaa: ”Armon julistamisella on rajansa. Armoa ei pidä julistaa yhdellekään, joka ei tunnusta tai tunnista tai halua sitä…Maailma, jonka ylle armo sysätään halpahintaisena, kyllästyy siihen, ja sen lisäksi että se tallaa Pyhän jalkoihinsa, se myös repii kappaleiksi ne, jotka tyrkyttävät sille armoa.”

                 Yhtäältä voi olla siis sellainen käsitys, että on melko vaaratonta tehdä syntiä koska siihen olisi aina takuuvarma anteeksiantamus olemassa.                Jumala siis nähtäisiin vain jonakin armon automaattina.

                 Toisaalta voidaan armoa julistaa kaikille niin yleisesti, ettei kenenkään tarvitse edes katua tai tehdä parannusta synneistään. Tällainen julistus tekee kaikista Jumalan lapsia ja armosta osallisia riippumatta siitä, mitä itse kukin tästä ajattelee. Tällainen julistus on ”kaikki pääsevät lopulta taivaaseen” julistusta.

                 Niin tai näin, tällainen on väärää armo-oppia, halvan armon julistamista, joka ei johdata kuulijaansa pelastukseen eikä puhdistukseen. Päinvastoin, se jättää tai johdattaa kuulijat synnin orjuuteen. Johanneksen kirjoituksen tarkoitus on aivan päinvastainen; ´ettette syntiä tekisi`(2:1).

                 Yksi Suomen kirkkohistorian tunnetuimpia miehiä Paavo Ruotsalainen, on varhaisemman herännäisyyden johtohahmo, oppimaton talonpoika Savosta. Hänkin ruoti sellaista kristillisyyttä, jossa armo oli kevyttä ilman siihen liittyvää todellista syvää synnintuntoa ja katumusta. Paavo saattoi todeta, että on sellaisia, jotka ottavat armon kuin apteekin hyllyltä. Hänen oma kokemuksensa oli, että hänen täytyi usein etsiä sitä lattianraosta.

                 Tämä on monien vilpittömien Jumalan lasten ja kristittyjen kilvoittelijoiden kokemus. Synti koetaan, niin kuin se onkin, vakavana, todellisena, syyttävänä, Jumalan vihan ansaitsevana. Tällaisessa synnintunnossa armon etsiminen tulee elämän tärkeimmäksi päämääräksi ja armon omistaminen elämän kalleimmaksi aarteeksi. Näissä syvissä vesissä nähdään myös se, että vaikka Jumala antaa syntiselle armonsa ilmaiseksi, on se maksanut hänelle sanomattoman paljon. Jumalalle syntisen armahtaminen maksoi hänen poikansa. Siksi Jumalan lapselle armo on samaan aikaan ilmainen ja sanomattoman kallis.

                 Tällainen armon osallisuus on myös johdattamassa Jumalan lasta Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Kristitty ei halua, että hänen elämässään on syntiä tai että synti häntä hallitsisi. Synti on hänen elämänsä tuskallisin kokemus (ks. Room. 7:14 – 25).

OIKEA PARANNUS

Kaikki ihmiset ovat syntisiä, kaikki ovat tehneet ja tekevät ainakin joskus syntiä. Kristittykin, on syntinen ja tekee syntiä. Synnin todellisuus on ihmisen todellisuus. Siitähän Johannes kirjoitti hyvin selvästi ensimmäisessä luvussa (esim.1:19). Kysymys on siitä, miten syntiin suhtaudutaan ja miten sen kanssa menetellään?

                 Kristityn, Jumalan lapsen, ja ei-kristityn ero piilee siinä, että kristitylle synti on kauhistuttava, paha, väärä ja ei-toivottu asia. Hän reagoi ja suhtautuu syntiin negatiivisesti. Hän tahtoo elää puhtaasti ja jos hän lankeaakin syntiin, hän tahtoo tunnustaa syntinsä, tehdä siitä parannuksen ja puhdistautua siitä. Koska synti on olemuksessamme oleva todellisuus niin kauan kuin täällä maan päällä olemme ja elämme, on elämämme kristittynä jokapäiväistä kilvoitusta ja jokapäiväistä parannusta. Tämä erottaa hänet ei-kristitystä. Hänellä on oikea asenne syntiin. Paavali kirjoittaa siitä näin: ”Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota kukaan ei kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman” (2 Kor. 7:10).

                 Oikea asenne syntiin on siis ensiksi murhe synnin tähden. Maailman ihmisellä ei tätä murhetta ole. Sen vaikuttaa Pyhä Henki. Tämä murhe johtaa parannukseen eli juuri siihen, mistä Johannes kirjoittaa: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1:9).

JÄNNITE

Samalla kertaa syntinen ja vanhurskas, sellainen on kristitty. Tämä pitää yllä jännitteen, joka laukeaa vasta kun sota loppuu ja kilvoitus päättyy. Kuoleman portille asti kuljemme tässä synnin, lihan ja kuoleman ruumiissa. Mutta sinne kuljemme Kristukseen kätkettyinä ja Kristukseen peitettyinä. Siksi tarvitsemme myös näitä Johanneksen kirjoituksia, joissa hän opettaa, varoittaa, nuhtelee ja lohduttaa meitä.

                 Tämä jännite, synnin ja armon, syyllisyyden ja anteeksiantamuksen välillä, on siis erottamaton osa jokapäiväistä kristillisyyttämme.  Jokaisen kristityn kokemus on myös se, että jännite ei suinkaan ole aina tasainen. Välillä vaaka kallistuu toiselle puolelle ja välillä taas vastakkaiselle. Tarvitsemme siksi kaiken mahdollisen avun, minkä Jumala meille antaa.

                 Pastori ja runoilija Niilo Tuomenoksa on omakohtaisen osuvasti, uskomattoman syvällisesti ja samalla lohdullisen sielunhoidollisesti kuvannut tätä kristityn sisäisen maailman paradoksaalista kokemusta:

                 ”Näin syntisenä, Herra, mun täytyy vaeltaa

                     sun kanssas tiellä taivaan perille kulkea.

                   En paremmaksi voi tulla, en pyhäks ollenkaan,

                     ja kuitenkin, oi Herra, sun käsiis jäädä saan.

                     Mä mato vain ja savi, onn huono sotija,

                     kiusoissa taisteluissa mun täytyy sortua,

                     jos et sä Kristus, herra, mua auta, vahvista.

                     Vaan autathan, oi auta, voimallas pueta.

                    Se virsi vain on heikko ja kiitos köyhä on,

                      niin usein nurkumiellä mä kuljen lohduton.

                      Vaan kuitenkin mua hoidat lahjojas tuhlaillen,

                      päivästä päivään kannat, perille saatellen.”

                 Näin se on! Joskus on valoa, joskus varjoa, joskus itkua ja sitten riemua, joskus synkkää epätoivoa ja haltioitunutta iloa, joskus valitusta ja vaikerrusta, joskus taas ihmeellistä tyyntä rauhaa ja lepoa, joskus lankeemuksia ja tappiota ja sitten Kristuksen voimaa, lohdutusta ja puhdistusta. Elämämme on tällaista siksi, että synti on todellista ja siksi tarvitsemme sanaa synnistä ja sanaa armosta elämämme jokaisena päivänä.

EPÄTOIVOSTA TOIVOON

Rakkaudellisesti Johannes kirjoittaa lapsilleen. Hän tietää, että Jumalan lapsia kohtaa monta varaa. Jos yhdellä puolella on vaarana ns. halpa armo niin toisella laidalla on vaarana epätoivo synnin tähden. Vilpittömän Jumalan lapsen kohdalla saattaa pahimmillaan sattua, että hän näkee ja kokee syntinsä niin suureksi, ettei hän usko Jumalan häntä sen tähden enää rakastavan ja armahtavan. Tämä voi johtaa suureen hengelliseen pimeyteen, synkkään epätoivoon ja masennukseen. Jotkut, jotka ovat tätä kokeneet, todistavat, että se voi kestää jopa pitkään. Oma syntisyys ja viheliäisyys, Saatanan syytökset ja oman omantunnon todistus estävät tällöin Jumalan armon auringon valoa paistamasta pimeään ja synkkään sydämeen. Laki tuomitsee ja syyttää (ja tämä syytös ja tuomio on tosi) ja onneton ihminen on sen vanki, kykenemätön vapauttamaan itseään syyllisyytensä ja pahuutensa kahleista. Kun hän katsoo Jumalaa, hän näkee Jumalan pyhyyden ja syntinsä pahuuden ja epätoivo ja ahdistus täyttävät hänen mielensä. Tällainen kristitty ajattelee anteeksiannon kuuluvan vain onnistuneille ja hyville ja samalla hän on salakavalasti langennut sen ajatuksen pauloihin, jossa Jumalan anteeksiantoa pyritään ostaman omien tekojen tai ansioiden avulla; ts. kristittykin saattaa eksyä itselunastuksen harhaan. Tällaisessa tilassa hänen suurin kaipuunsa ja halunsa on armahdus ja anteeksianto mutta samalla hän on itse huomaamattaan estää armon ja anteeksiantamuksen tulon luoksensa. Sanalla sanoen, Kristus ei silloin ole hänen vapahtajansa vaan voimanantajansa, jonka voiman avulla hän koettaa uudistaa elämäänsä Jumalalle kelpaavaksi ja hankkia itselleen armahduksen ja anteeksiannon.

                 Tällaista hengellistä tilaa kutsutaan lain alaisuudeksi. Varmasti tunnetuin tämän tilan kuvaaja on uskonpudistajamme ja oppi-isämme Martti Luther. Hänen sisäinen kamppailunsahan keskittyi juuri siihen, miten hän voisi löytää armollisen Jumalan. Kun hän lopulta pääsi ”lain alta armon alle” tuli hänestä sekä uskonpuhdistaja että voimallinen evankeliumin, Jumalan armon ja armo-opin julistaja ja opettaja. Hänen ”löytönsä” tiivistyvät sanoihin; yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen kautta. Näissä sanoissa on tiivistelmä Raamatun opetuksesta armosta.

                 Mitä siis Jumalan lapsen tulee tehdä kun hän huomaa itsessään synnin ja syntiä? Johanneksen vastaus on selvä ja siinä piilee kristityn lohdutus. ilo ja toivo. Johannes kertoo synnin vaivaamalle, omantunnon painamalle, Saatanan syyttämälle ja lain tuomitsemalle Jumalan lapselle tämän puolustajasta, Jeesuksesta.

JEESUS PUOLUSTAJANAMME

Ensimmäistä Johanneksen kirjettä voisi hyvin kuvata kirjaimin maalatuksi tauluksi. Maalauksen pääkohde on Jeesus. Kaikki, mitä on kirjoitettu (maalattu) on sitä varten, että itse pääkohde tulisi selkeästi ja kirkkaasti näkyviin. Se, mitä Johannes tahtoo siis kuvat ja kirkastaa ei ole itse asiassa ”se” vaan HÄN eli Jeesus. Nyt Johannes on johdattaa synneissään vaivatun ja omantunnon polttaman Jumalan lapsen haluamaansa määränpäähän; Jeesuksen luo.

                 Jeesus on syntisen uskovaisen puolustaja Taivaassa, Isän tykönä (j.2). Mitä tämä tarkoittaa, miten Jeesus meitä puolustaa?

”Ankara Jumala”

Useimpien mieleen tulee tässä yhteydessä kuva vihaisesta Jumalasta, joka haluaa tuomita ja rangaista syntistä pahantekijää. Jumala nähdään siis tuomitsevana, ankarana, haluttomana antamaan anteeksi ja armahtamaan.  Tällainen Jumala täytyy lepytellä ja tällaisen Jumalan kanssa täytyy käydä kauppaa anteeksiannosta. Nyt Jeesus olisi tällainen lepyttelijä, puolustusasianajaja, joka yrittää vakuutella, ettei synti ja rikkomus ole kovinkaan suuri, ei vihan ja rangaistuksen arvoinen eikä oikeastaan edes rikkomus tai synti ollenkaan. Asetelma olisi siis jotenkin seuraavanlainen: oikullinen, rangaistusta haluava vihainen Jumala, leppeä Jumalan Poika ja syntinen ihminen. Jeesuksen tehtävä puolustajana olisi siis kääntää Jumalan vihaisuus leppymiseen ja rangaistuksesta luopumiseen. Tällainen näkemys Jumalasta ja Jeesuksesta puolustajana on hyvin yleinen ja valitettavasti se saattaa salakavalasti vaikuttaa kristitynkin alitajunnassa. Kysymyksessä on langenneen ihmisen luonnollinen käsitys rangaistuksesta, tuomiosta ja armahduksesta. Pakanuudessa tämä esiintyy puhtaimmillaan. Mutta tämä on luonnollisen ihmisen teologiaa. Raamattu ei esitä Jeesusta eikä Isää tällaisina.

Pyhä Jumala

Jumala on valkeus, hänessä ei ole mitään pimeyttä (1:5). Jumalan pyhyys ei voi olla missään tekemisissä pimeyden eli synnin kanssa. Hänen pyhyytensä vaatii ehdotonta oikeutta ja ehdotonta puhtautta. Jumalan pyhyyden edessä ei voi käydä kauppaa. Jumalan pyhyys on ehdotonta. Se ei muutu lepyttelevillä sanoilla eikä tee kompromisseja. Mitään syntiä ei voi olla siellä missä Jumala on. Synti vaatii ehdottoman ja oikeudenmukaisen rangaistuksen Jumalan pyhyyden mittapuun mukaan.

                 Nyt ymmärrämme, että jos näin on, Jeesus ei voi olla sellainen asianajaja, joka saisi jotenkin lievennettyä Jumalan pyhyyttä ja Jumalan oikeudenmukaisuutta. Täytyy olla jokin toinen selitys.

Puolustajamme

Johanneksen lohduttava lause siitä, että meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas (j.1) saa selityksensä seuraavista sanoista: hän on meidän syntiemme sovitus (j.2). Pyhän Jumalan vanhurskauden vaatimukset ovat täytetyt Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus on syntiemme sovitus.

                 Jumalan pyhyys ja rakkaus kohtaavat tällä tavoin Jumalan Pojassa Jeesuksessa. Jeesuksen ristinkuolema oli sovituskuolema ihmisen synnin tähden. Jumalan pyhä viha kohtasi Jeesuksessa syntiä. Tämä viha ei ole silmitöntä raivoa tai äkkipikaista suuttumista, se on pyhää ja oikeudenmukaista. Synti sai rangaistuksensa ja näin samalla sovitetuksi Jeesuksessa. Arvet Jeesuksen jaloissa, käsissä ja kyljessä ovat vakuus tästä sovituksesta. Näin Jeesus itse on puolustajamme koska hän on syntiemme sovitus. Hänen ei tarvitse lepytellä Jumalaa sillä hän itse on lepytys.

Jumalan rakkaus

Raamatun keskeisin ilmoitus Jumalan olemuksesta on, että hän rakkaus. Tämä on yksi Johanneksen kirjeen keskeisimmistä jakeista (4:8) ja se on koko kirjeen läpäisevänä johtavana teemana. Kaikki tässä kirjeessä keskittyy siihen, miten ja missä Jumalan rakkaus on ilmestynyt ja miten se voidaan kokea todeksi.

                 Se, että Jeesus on puolustajamme ja syntiemme sovitus on Jumalan rakkauden suurin osoitus. Jumala itse lähetti Poikansa, jotta hän itse Pojassaan maksaisi pyhyytensä vaatiman hyvityksen. Jeesus käsittämättömässä rakkaudessaan suostui tähän.  Näin Jeesus ei ajattele synnistä eikä pyhyydestä yhtään erilailla kuin Isäkään. Jumalan pyhyyden vaatimus on Jeesuksellekin yhtä ehdoton (muistanemme, Jeesus on yhtä Isän kanssa, ei vähemmän Jumala eikä vähemmän pyhä). Jumalan rakkaus on siis sovituksen syy ja lähde.

                 Tästä ihmeellisestä Jumalan rakkauden osoituksesta kirjoittaa rovasti Matti Väisänen: ”Kristillisen sovitus- ja lunastustapahtuman Jumala – keskeisyys on todella jotain suunnatonta: Jumala itse suuressa armossaan toimii oman Poikansa kautta pelastaakseen meidät omalta vihaltaan. Saattaisi jopa sanoa, että Jumala itse antoi itsensä pelastaakseen meidät omalta itseltään.” John R. W. Stott puolestaan ilmaisee sen näin: ”Jumalan rakkaus pelasti meidät Jumalan pyhyydeltä.”

Meillä, meidän…

Huomatkaamme, että näissä toisen luvun alkujakeissa Johannes alkaa käyttää sanamuotoa ”me”, jolla hän liittää itsensä kirjeensä lukijoihin. Millaisia nämä hänen kirjeensä saajat/lukijat olivat? He olivat kristittyjä, kuten Johanneskin. Samalla he olivat lankeavia ja heikkoja, jotka jatkuvasti tarvitsivat syntejään anteeksi. He olivat niitä, joiden täytyi joka päivä nähdä ja ymmärtää Jeesuksen veren merkitys ja joiden täytyi joka päivä pitää mielessään missä on armon ja sovituksen lähde. Toisin sanoen Johannes tunnustaa olevansa yhtä lailla samanlainen armon kerjäläinen ja Jeesuksen sovituksen varassa elävä kuin kuka tahansa tavallinen kristittykin. Ja yhtä lailla kuin Johanneksella on ilo ja riemu siitä, että Jeesus on hänen syntiensä sovitus ja että Jeesus itsessään on puolustajamme saa jokainen katuva synnintekijä uskossa tarttua tähän Vapahtajaan. Jos siis Johannes, apostoli, tunnustaa heikkoutensa ja syntisyytensä ja jokapäiväisen armon tarpeensa emmekö mekin siis tarvitsisi tätä samaa mitä suurimmalla syyllä. Ilosanoma on siinä, että syntiemme rangaistus on jo puolestamme kärsitty, velkamme on jo maksettu ja että apu, lohdutus, armo ja anteeksiantamus on Jeesuksessa Kristuksessa jokaiselle, joka häneen uskoo.

ISÄ

”Meillä on puolustaja Isän tykönä”, kirjoittaa Johannes (2:1). Uskontunnustuksessa lausumme uskovamme Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen. Jumala ilmoittaa itsensä Isänä. Hän ei ole pelkästään Jeesuksen Isä vaan kaikkien luotujensa isä. Mutta aivan erityisesti hän on omien lastensa Isä.

                 Johannes maalaa maalaustaan voimakkain värisävyin, vastakohdat ovat kaukana toisistaan eikä niiden välillä ole mitään neutraalia harmaata vyöhykettä. Löydämme mm. ilmauksen Jumalan lapsista ja perkeleen lapsista. Asetelma on joko – tai. Toisille Jumala on Isä, toisille ei.

                  Uskovaisille Jumala on aivan erityisellä tavalla Isä. Mutta kuka on siis tällainen uskovainen? Se, joka on ottanut vastaan Jumalan armon Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesuksessa hänet on nyt sovitettu Jumalan kanssa, yhteys on palannut (tästähän me olemme jo monesti edellisillä Raamattutunneilla puhuneet) ja nyt itsessään syntinen ihminen voi kutsua pyhää Jumalaa rakkaaksi Isäkseen. Jeesuksen kautta ja Jeesuksessa Pyhästä Kaikkivaltiaasta on tullut meille hän, jota usein rukouksissamme lähestymme sanoilla: ”Rakas taivaallinen Isämme.” Emmekö siis tekisi niin nytkin, juuri tällaisina kuin olemme, syntisinä ja heikkoina mutta samalla iloisina ja kiitollisina siitä, että Isä antoi Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi ja että juuri nyt meillä on lapsen etuoikeus lähestyä kaikkivaltiasta Jumalaa, Isää!

                                                                 Amen!