JOHANNEKSEN ENSIMMÄISEN KIRJEEN TUTKISTELUA

LUOTTAMUS

Kuinka suuri onni ja autuus onkaan se, että Jumalan lapsi tietää, tuntee ja kokee voivansa lähestyä taivaallista Isäänsä ilman pelkoa. Jos näet pelkäämme Jumalaa, emme uskalla mennä hänen kasvojensa eteen tai teemme sen vain odottaen syytöstä tai rangaistusta. Jos sydäntämme vaivaa tällainen syytös ja pelko yritämme ehkä Jumalan edessä tuolloin jotenkin sovittaa tekomme ja lunastaa itsemme vapaaksi ts. ostaa anteeksiannon. Tällaisesta syytöksestä ja omantunnon vaivasta Johannes tahtoo meidät vapauttaa ja ohjata meidät Jumalan lapsina sellaisen Jumalan eteen, joka täydellisestä ja ehdottomasta pyhyydestään huolimatta on meille myös meitä rakastava ja armahtava taivaallinen Isä. Neljännessä luvussa Johannes palaa uudelleen tähän teemaan ja kirjoittaa: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa” (4:18).  Jälleen löydämme voimakkaan vastakohta-asetelman. Uskallus ja pelko ovat tässä toistensa vastakohtia. Jumalan eteen käydään siis joko uskon varmuudessa tai syyllistävän pelon vallassa. Jälkimmäinen vaihtoehto ei ole tavoiteltava, ensimmäinen on. Pois pelosta rakkauteen ja luottamukseen.

                 Jumalan isällisen rakkauden ymmärtäminen, Jumalan pelastavan rakkauden käsittäminen, Jumalan armahtavan laupeuden oivaltaminen ja Jumalan lupauksiin luottaminen on tie, jota myöten Jumalan lapsi (olkoonkin itsessään heikko, syntinen ja erehtynyt) voi astua Jumalan eteen täydellä luottamuksella ja iloisella varmuudella.  Näin meille syntyy tällainen uskallus Jumalaan, josta Johannes kirjoittaa. Johanneksen sanojen tarkoituksena on välittää jokaiselle Jumalan lapselle kautta kaikkien aikojen, meillekin juuri tänään ja tässä, lohdutuksen ja rohkaisun sanoma, jonka kautta meissäkin syntyisi ja vahvistuisi usko ja luottamus Jumalasta, joka ei hylkää omiaan ja rakastaa lapsiaan iankaikkisella rakkaudella.

                 Jos näemme ja tunnemme Jumalamme tällaisena, uskallamme kaikissa elämämme vaiheissa astua hänen eteensä. Emmekä ainoastaan uskalla vaan Jumalan kasvojen ja Jumalan valtaistuimen edessä oleminen on meille juuri se paikka eli olotila, jonne meillä on jatkuvasti tarvetta ja halua mennä, niin iloissamme kuin suruissamme. Onnellinen se Jumalan lapsi, joka on löytänyt tämän tien ja jonka polku taivaallisen Isän kasvojen eteen ei ole päässyt kasvamaan umpeen tämän maailman rikkaruohoista tai perkeleen salakavalista esteistä.

JUMALAN OMINA

Nyt Johannes vakuuttaa, että totisesti Jumala kuulee omia lapsiaan ja antaa heille kaiken mitä he anovat. Ja jälleen hän ohjaa lukijansa oikein ymmärtämään sen, mitä merkitsee olla Jumalan lapsi ja kuinka voimme vakuuttua siitä, että olemme juuri niitä Jumalan lapsia, joita Jumala kuulee. Johanneksen vakuuttelu kulkee siis näin; Jumala kuulee lapsiaan ja jos olemme Jumalan lapsia, niin Jumala kaikessa kuulee meitä ja itse voimme vakuuttua Jumalan lapseudesta uskon, kuuliaisuuden ja rakkauden perusteella (22-24a). Lisäksi Jumala on antanut meille itse oman todistuksensa ja vakuutuksensa siitä, että olemme Jumalan lapsia, sillä olemme saaneet Jumalan Hengen, Pyhän Hengen, joka on uudesti synnyttänyt meidät Jumalan lapsiksi (ks. Joh. 3) ja todistaa lapseuden Henkenä meidän henkemme kanssa siitä, että olemme Jumalan lapsia (24b, Room 8: 14-16, Gal.4:16).

                 Johanneksella ei ole mitään epäilystä siitä, etteikö hän, hänen lukijansa ja kaikki ne, jotka ovat uskoneet ja vastaanottaneet sen sanoman, jonka hän on julistanut ( 1 Joh. 1) olisi Jumalan lapsia. Huomatkaamme, että Johannes nivoo tässä itsensä yhteen lukijoidensa/kuulijoidensa kanssa. Hän on samalla tavalla uskovainen ja Jumalan lapsi kuin muutkin. Kysymys on yhteisestä uskosta ja yhteisestä uskon kilvoituksesta. Näin tahtoo johdattaa kaikki niiden siunausten osallisuuteen, jotka usko vaikuttaa ja välittää. Johanneksen opetus ja lohdutus lähtee siis siitä vakaumuksesta, että olemme Jumalan lapsia ja että koska siis olemme Jumalan lapsia,  meillä ei tule olla epäilyksiä siitä, etteikö Jumala antaisi lapsilleen sitä mitä nämä häneltä pyytävät.  Varmuus Jumalan lapseudesta on myös varmuus rukouksen kuulemisesta.

ELÄMÄ JUMALAN TAHDOSSA

Totesimme, jo että Jumala tuntee ja hyväksyy meidät lapsikseen koska on Henkensä kautta synnyttänyt meidät. Jumalan lapsina meissä on ensinnäkin usko, toiseksi halu totella Jumalaa  (uskon kuuliaisuus) ja kolmanneksi rakkaus. Olemmehan jo monesti nähneet, että Johanneksen kirjeessä tulee toistuvasti eteen kolme ”uskon testiä”; opillinen testi eli kehen uskomme, moraalinen testi eli miten elämme ja sosiaalinen testi eli rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Näiden seikkojen valossa Johannes tekee johtopäätöksen; me olemme Jumalan lapsia.

                 Alkuun saattaa tuntua varsin mahtipontiselta ja yliampuvalta väite, jossa Johannes sanoo sekä itsensä, että silloisten lukijoidensa noudattaneen Jumalan käskyä ja eläneen otollisesti Jumalan tahdon mukaan. Johannekseen tämä lienee helppo sovittaa ja ehkä alkuseurakunnan uskonsankareihinkin mutta entä meihin tavallisiin suomalaisiin kristittyihin. Eikö oma kokemuksemme ja koko kristillinen perintömme vakuutakin meitä jatkuvasti omasta syntisyydestämme ja jokapäiväisestä parannuksen tarpeestamme. Harvoin (jos koskaan) kukaan on noussut muiden eteen todistamaan, että on pitänyt Jumalan käskyn ja tehnyt sitä, mikä on Jumalalle otollista. Puhumattakaan siitä, että tuo todistaja väittäisi juuri tämän perusteella olevansa sellainen Jumalan lapsi, jota Jumala kuulee ja jonka rukouksiin hän vastaa. Sellaista pidettäisiin kauhistuttavana hengellisenä sokeutena, farisealaisena ylpeytenä ja  lihallisena itsetyytyväisyytenä. Pois sellainen meistä! Mutta juuri näin Johannes väittää. Miten tämä on ymmärrettävä?

                 Avuksi voimme lainata Hebrealaiskirjeen jakeita: ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (11:1); ”Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät” (11:6).

                 Näin Jumala sekä Johanneksen että meille tuntemattoman hebrealaiskirjeen kirjoittajan kautta opettaa, että ilman uskoa kenelläkään ei ole kykyä, voimaa tai tahtoa elää Jumalan mielen mukaista elämää. Kun joku sitten saa/löytää uskon niin tilanne muuttuu. Nyt toteutuu ensinnäkin se Jumalan tahto ja vaatimus, joka edellyttää ihmiseltä sellaista uskoa, joka luottavaisesti kääntyy Jumalan puoleen ts. pois Jumalan vastustajasta Jumalaa kohti. Toiseksi tämä usko vaikuttaa elämän muutosta, pois synnin (perkeleen) tieltä Jumalan tahdon tielle. Tällä tavoin vain oikeassa uskossa Jumalaan voidaan oikeasti elää niin, että tehdään sitä, mikä on Jumalalle otollista. Ilman uskoa tämä on täysin mahdotonta. Kukaan uskosta osaton ei voi tehdä sitä, mikä on Jumalalle otollista sillä tällainen henkilö on kieltänyt Jumalan ensimmäisen tahdon: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia.”

                 Johanneksen todisteluketjun tarkoitus on siis saada sinut, Jumalan lapsi, vakuuttumaan lapseudestasi ja sen seurauksena lähestymään Jumalaa kaikella luottamuksella ja uskalluksella. Hän asetti sanansa sielunhoitajana, jotta epävarmat ja hätääntyneet sielut löytäisivät oikean lohdutuksen ja tekisivät oikeat johtopäätökset sielunsa tilasta ja asemastaan Jumalan edessä. Hän tahtoon näet osoittaa meille, että jos meidän elämästämme löytyy Jumalan lapselle tunnusomaisia merkkejä, niin ne ovat selkeitä todistuksia siitä, että me totisesti olemmekin Jumalan omia. Jokaisen Jumalan lapsen sydämestä näet löytyy kiistattomia merkkejä Jumalan armotyöstä. Katsopa vain omaa elämääsi, sinä, joka olet Jumalan lapsi. Etkö matkan varrella ole saanut tarpeeksi osoituksia, että Jumala on vaikuttanut elämässäsi, sydämessäsi, muuttanut ja uudistanut sitä, ollut voiman lähteenä ja lohduttajana. Etkö olekin kokenut, että Jumala ei vain ole joskus vieraillut luonasi vaan että hän asuu sydämessäsi. Nämä merkit ovat osoituksena Hengen asumisesta meissä, sillä ne ovat Hengen aikaansaamia. Ja jos kysymme: ”Kenessä sitten Jumalan Henki asuu?” saamme selvän vastauksen: ”Hän asuu Jumalan lapsen sydämessä!”

                 Tästä johtuen meidän ei tule kerskata itsessämme olevista asioista eikä julkisesti pitää suuriäänisesti melua itsestämme ja jumalallisesta elämästämme. Jos näemme itsessämme jumalallista elämää niin se on pelkästään Jumalan armoa meitä kohtaan ja Jumalan vaikutusta meidän elämässämme. Tämä on meille sisäiseksi vakuudeksi ja elämämme kautta todistus myös lähimmäisillemme Jumalan muuttavasta armotyöstä. Mutta me emme todista julkisesti omasta hyvästä elämästämme vaan me todistamme Jumalan pelastusteoista ja Jumalan uudestiluovasta ja elämää muuttavasta voimasta.

                 Näin siis Jumala näkee lapsissaan oikeaa uskoa ja heidän vaelluksessaan häntä miellyttäviä piirteitä. Jumalan lapset noudattavat Jumalan sanaa ja tottelevat hänen käskyjään rakkaudesta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan. He eivät siis yritä ansaita Jumalan rakkautta tai anteeksiantoa synneistään vaan pelastettuina ja armahdettuina he haluavat vapaasta tahdostaan noudattaa Jumalansa ja Luojansa tahtoa. Tällainen kuuliaisuus on Jumalalle mieluista ja tästä näkökulmasta katsottuna ja näin ymmärrettynä Jumalan lapset todellakin pitävät Jumalan käskyt ja tekevät sitä, mikä on hänelle otollista.

                 Jumalaa voidaan yrittää miellyttää monin tavoin ja monista syistä. Omavanhurskas ihminen tahtoo pitäytyä omiin tekoihinsa ja ansaita niillä jotakin Jumalan edessä. Hyvä esimerkki ihmisestä, joka ei tuntenut Jumalan Isällistä rakkautta löytyy ns. tuhlaaja-poika vertauksesta. Kertomuksessa on isä ja kaksi poikaa. Useimmiten keskitytään huikentelevaiseen nuorempaan poikaan, joka hänkään ei tuntenut isäänsä oikein. Mutta tällä kerta otamme esimerkin ns. vanhemman veljen asenteesta. Kertomushan on tuttu. Huikentelevainen poika katuu ja palaa kotiin. Isä ottaa hänet uudelleen armoihinsa ja järjestää ilojuhlan. Tästä vanhempi veli vihastuu. Jossain vaiheessa hän sanoo katkeroituneena ja moittien isälleen: ”Katso, niin monta vuotta olen sinua palvellut enkä ole milloinkaan sinun käskyäsi laiminlyönyt, ja kuitenkaan et ole minulle koskaan antanut vohlaakaan, pitääkseni iloa ystävieni kanssa” (Luuk. 15:29). Hänelle isän käskyjen täyttäminen oli oli palvelua, josta olisi tullut saada korvaus.  Hänen mielestään isä oli hänelle velkaa. Vuoden 38 käännöksemme käyttää tässä sanaa palvella mutta jotkut Raamatun käännökset kääntävät sanan paljon voimakkaammin, vuoden 92 käännöksemme käyttää sanaa ”raataa”  ja virolaisesta Raamatusta löydämme sanan orjata eli tehdä orjantyötä. Jumalan palveleminen oli siis tälle vanhemmalle pojalla verrattavissa raskaaseen orjatyöhön. Jumalan palvelemin oli raatamista, josta olisi tullut saada kunnon palkka ja ansaittu hyvitys. Siitä puuttui kokonaan kiitollisuus, rakkaus ja ilo. Tällainen ”raataminen” ei ole sitä Jumalan käskyjen täyttämistä, jota hän tahtoo. Se ei noussut yhteydestä ja rakkaudesta Isään. Tuo poika ei tuntenut isän rakkautta eikä ymmärtänyt isän armon rikkautta.

                 Jos pyrimme omilla ansioillamme ansaitsemaan Jumalan mielisuosion tuomitsemme itsemme ikuiseen raatamiseen ja ilottomaan kristillisyyteen. Tällä tavoin emme voi koskaan miellyttää Jumalaa. Jumala onkin antanut meille toisen tien. Se tie on Hänen Poikansa. Jeesuksen veressä on syntilistamme pyyhitty puhtaaksi ja Pyhässä Hengessä on elämämme uudistettu. Jeesuksessa elämämme heijastaa tahtoa vaeltaa Jumalan mielen mukaan ja meidät täyttää riemu, ilo, rakkaus ja kiitollisuus. Tästä kumpuava Jumalan palveleminen ei ole enää raatamista eikä orjan työtä vaan iloista kuuliaisuutta. Tällä tavoin me siis pidämme elämässämme Jumalan käskyt.

                 On selvää, että emme koskaan tässä elämässä voi pitää Jumalan käskyjä täysin nuhteettomasti, emme rakastaa kaikkia lähimmäisiämme täysin pyyteettömästi emmekä aina tehdä kaikissa asioissa täysin niin kuin tulisi. Muistamme, miten Johannes monta monituista kertaa on puhunut synnistä ja syntien anteeksisaamisesta, jatkuvasta puhdistautumisesta ja Jeesuksen sovittavan veren voimasta. Hän toivoo, ettei kukaan tekisi syntiä, mutta toteaa tämän mahdottomaksi, ja ohjaa langenneita puhdistautumaan ja uudistumaan. Hän on johtamassa meitä puolustajan luo, joka on meidän syntiemme sovitus (1 Joh. 1:5-2:2). Mutta tässäkin näemme sen, että joka näin tekee, se noudattaa sitä Jumalan armojärjestystä, jonka hän on säätänyt. Kulkemalla sitä pelastuksen tietä, jonka Jumala on valmistanut ja jolle hän kutsuu jokaista astumaan, täytetään Jumalan tahtoa tehdään sitä, mikä on hänelle otollista. Jumalalle on näet otollista ja mieleen se, että syntinen kääntyy hänen puoleensa ja vastaanottaa häneltä armon ja pelastuksen.  Näin Jumalan lapsi ei pelastu kilvoituksensa täydellisyytensä vuoksi vaan siksi, että hän kaikessa turvaa Jeesukseen ja elää Jeesuksen vanhurskaudessa ja anteeksiantamuksessa eli Jumalan armon ja suosion sateenvarjon alla. Ja kuten olemme jo todenneet, tämä saa Jumalan lapsen tahtomaan elää Jumalan mielen ja tahdon mukaan ja tämä taas on juuri sitä, mitä Jumala tahtoo. Näin siis Jumalan lapsi täyttää Jumalan käskyjä ja tekee sitä, mikä on Jumalalle otollista.

                 Samalla kun nämä Johanneksen sanat ovat suureksi lohdutukseksi Jumalan omalle, joka kamppailee epäilyksissä ja saatanan syytöksissä pelastusvarmuudestaan ja Jumalan lapsen asemastaan ja pelkää käydä Isän kasvojen eteen, ne ovat myös testi. Rakas Jumalan lapsi, veljeni ja sisareni Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, kysykäämme vakavasti ja rehellisesti itseltämme, mikä on meidän asenteemme ja suhteemme Jumalaan? Onko kilvoituksessamme ja uskossamme sellaisia seikkoja, jotka todella osoittavat meidät syyllisiksi ja Jumalan käskyjen rikkojiksi? Kartammeko ehkä Jumalaa siksi, että siihen on syytäkin? Onko kristillinen palvelutyömme muuttunut orjatyöksi, raskaaksi ja ilottomaksi raatamiseksi? Jos on, niin miksi? Olemmeko menettäneet turvallisen läheisyyden ja yhteyden taivaallisen Isämme kanssa? Kaipaammeko jossain sydämemme syvissä sopukoissa vielä sitä iloa ja riemua, elämän puhtautta ja rakkautta, jota joskus olemme saaneet tuntea ja kokea? Veljeni, sisareni, jos näin on, on käännyttävä, on tehtävä parannus. Rakkauden apostoli neuvoo ja ohjaa harhateille eksynyttä takaisin oikealle tielle, Isän yhteyteen ja uuteen puhtauteen ja iloiseen sydämen kuuliaisuuteen. Hänen neuvonsa on tämä: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh.1:9).

 RUKOUKSENI KUULLAAN

 ”Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me häneltä saamme, koska pidämme hänen käskynsä…” kirjoittaa Johannes (j. 21-22).  Myöhemminkin hän palaa samaan teemaan: ”Ja tämä on se uskallus, joka meillä on häneen, että jos me jotakin anomme hänen tahtonsa mukaan, niin hän kuulee meitä. Ja jos me tiedämme hänen kuulevan meitä, mitä ikinä anommekin, niin tiedämme, että meillä myös on kaikki se, mitä olemme häneltä anoneet” (5:14-15).

                 Johanneksen lupaus rajoittamattomista rukousvastauksista on huikea. Onhan lupaus, että Jumala antaa meille kaiken mitä ikinä anommekin, suorastaan mykistävä. Huomaan, että lihallinen mieleni ja syntinen luontoni herkeäkään aikaa hukkaamatta on valmis esittämään Jumalalle melkoisen toivelistan. Mutta tällainen ei ole kuitenkaan sitä rukousta, josta Johannes kirjoittaa ja jonkalaista Jumala tahtoo kuulla. Jumala ei näet ole kaikkien toiveidemme täyttäjä eikä rukousvastausten automaatti. Tällaisesta väärästä rukouksesta sanoo Jaakob, Jeesuksen veli, suorat sanat: ”Te anotte, ettekä saa, sen tähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne” (Jaak.4:3). Ehkä tässä voisimme nähdä jälleen ”johanneslaisen” jyrkän vastakohta-asetelman. Edellä Johannes on jakanut ihmiset kahteen ryhmään, Jumalan lapsiin ja perkeleen lapsiin (3:10). Näillä ryhmillä on erilaiset toiveet ja päämäärät. Erityisesti suhde Jumalaan on täysin vastakkainen. Mitä ja miten perkeleen lapsi rukoilee? Entä Jumalan lapsi?

                 Johanneksen kuvaama rukous perustuu rakkaudelliseen ja luottamukselliseen isä-lapsi suhteeseen. Jumalan lapsi tahtoo toteuttaa Isän tahtoa eikä halua pyytää mitään sellaista, minkä tietää Isän tahdon vastaiseksi eli ”anomme hänen tahtonsa mukaan” (5:14). Isä puolestaan tahtoo antaa lapselleen aina vain sitä, minkä tietää lapselleen olevan kaikkein parasta. Näin siis me Jumalan lapsina voimme aina ja kaikessa luottaa siihen, että Jumala, taivaallinen Isämme vastaa rukouksiimme meille parhaalla mahdollisella tavalla.

                 Etsimättäkin tulee mieleen Jeesuksen opettama, kristikansa hyvin tuntema rukous, jossa Jeesus opettaa meitä rukoilemaan taivaallista Isäämme sanoin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Näitä sanoja myös Jeesus itse käytti rukoillessaan suuren tuskan ja ahdistuksen kourissa Getsemanen puutarhan pimeässä yössä juuri ennen vangitsemistaan ja ristiinnaulitsemistaan (Matt. 26:39). Muistanemme, että Johannes oli siinä joukossa, jolle em. rukous ensiksi opetettiin ja hän oli myös todistamassa tätä Jeesuksen viimeistä rukoustaistelua.

                 Isällisellä sielunhoitajan rakkaudella hän tahtoo johdattaa meitä luottamaan kaikessa Jumalan rakkauteen. Jumalan vastaanotto on aina auki ja Isän lapsi saa milloin tahansa hänen kasvojensa eteen kaikkine huolinee, ahdistuksineen, iloineen, suruineen, pyyntöineen. Jumalala on aina aikaa eikä hän koskaan jätä kuulematta oman lapsensa rukousta ja vastaamatta siihen. Jos meillä on tällainen usko ja luottamus Jumalaan, millaisen rauhan ja levon se tuokaan elämäämme ja uskonkilvoitukseemme! Jokainen Jumalan lapsi voine varmaan omalta kohdaltaan tunnustaa, että tällaisen uskalluksen saaminen ja siinä pysyminen ei ole aina itsestään selvää eikä helppoa. Jos se olisi, ei Johanneksen olisi tarvinnut käsittelemiämme rivejä kirjoittaa. Moni asia elämässämme pyrkii hämärtämään tätä totuutta ja himmentämään tätä uskon näkökulmaa. Juuri siksi Johannes kirjoittaa meille, että oppisimme tuntemaan Jumalan juuri sellaisena kuin Jumala on itse itsensä ilmoittanut.

                 Joka on oppinut matkan varrella tuntemaan Jumalan pyhyyden ja Jumalan yli ymmärryksen käyvän armon ja on oppinut käymään Jumalansa eteen kuin rakastavan taivaallisen Isän eteen, on oppinut elämänsä tärkeimmän läksyn. Mikään ei ole autuaampaa kuin olla Jumalan Isän kasvojen edessä ja vuodattaa sydämensä hänen eteensä. Tällaisen ihmisen sielussa on silloin myös syvä ja salattu varmuus siitä, että kaiken mitä hän anoo hän myös saa. Tällainen ihminen myös todistaa, että Jumala ei ole häntä koskaan pettänyt ja että Jumala ei ole hänelle mitään velkaa. Hän näet tietää ja on oppinut tuntemaan, että Jumalan Isän rakkaus häntä kohtaan on suurempi kuin hän koskaan voi ymmärtää tai käsittää.