JOHANNEKSEN ENSIMMÄISEN KIRJEEN TUTKISTELUA
LOHDUTUS VAIVATULLE SYDÄMELLE
19) Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, 20) että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. 21) Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan,
(1Joh. 3: 19 -21)
Tutkiskellessamme Johanneksen kirjettä meidän on aina hyvä pitää mielessämme se kenelle ja miksi kirje on kirjoitettu. Johannes kirjoitti kirjeensä niille seurakunnille ja niissä oleville Jumalan lapsille, joiden usko ja ymmärrys Jeesuksesta oli asetettu kyseenalaiseksi. Pohjimmiltaan oli siis kysymys siitä, että apostolien arvovalta, myös Johanneksen arvovalta, oli korvattu toisten opettajien ja toisenlaisen sanoman arvovallalla. Seurakunnissa oli syntynyt skismaa ja hajaannusta. Nyt Johannes kirjoittaa, jotta Jumalan lapset saisivat lohdutusta, rohkaistuisivat ja vahvistuisivat siinä uskossa ja siinä evankeliumissa, joka alusta on ollut (1 Joh. 1:1). Käsittelemässämme tekstikohdassa hän tuo esiin kaksi suurta lohdutusta, joilla Jumalan lapsi voi lohduttautua moninaisten sydämen syytösten ja paholaisen hyökkäyksien keskellä.
ENSIMMÄINEN LOHDUTUS: OLEMME TOTUUDESTA
”Me tiedämme, että olemme totuudesta ” (j.19). Tällä ilmauksella Johannes tahtoo vakuuttaa lukijoitaan, että nämä todella ovat Jumalan lapsia, totuuden lapsia. Sen sijaan ne, jotka uskovat ja opettavat toisin, kuin Johannes on opettanut, ovat valheen ja pimeyden lapsia. Tällainen väite ei tietenkään vielä ratkaise kovinkaan paljoa. Kuka tahansahan voi väittää olevansa oikeassa ja tuntevansa Jumalan yms. Näinhän jotkut tekivätkin (ks. 1 Joh. 1: 6, 8, 10). Nämä harhaoppien edustajat ja eksyttäjät väittivät tuntevansa Jumalan ja opettavansa parempaa ja täydellisempää kristillistä elämää ja jumalallista totuutta kuin apostoli Johannes.
Tällaisia eksyttäjiä vastaan Johannes joutui taistelemaan ja vahvistamaan Jumalan lapsia heidän uskossaan ja kristillisessä kilvoituksessaan. Johanneksen perustelut lähtevät ensinnäkin siitä, että hän on alusta asti ollut Jeesuksen seurassa eli hän tietää kuka Jeesus todella on koska hän on tuntenut ja tuntee Jeesuksen. Siksi hänen opetuksensa Jeesukseen perustuu hänen yhteiseen historiaansa Jeesuksen kanssa. Hän on kuullut, nähnyt ja koskettanut Jeesusta ja elänyt Jeesuksen opetuslapsena monet vuodet.
Tältä pohjalta Johannes asettaa jokaisen eteen kolme testiä, joiden valossa jokainen voi tutkiskella itseään. Näiden testien valossa tulee selkeästi ilmi, ketkä ovat todellisia Jumalan lapsia ja ketkä perkeleen lapsia ( vrt. 1 Joh. 3:8,10).
Kiinnittäkäämme huomiomme jakeen 19 ensimmäiseen sanaan ”SIITÄ”. Johannes siis tahtoo vakuuttaa lukijoitaan, että on olemassa jokin tai jotakin, jonka perusteella kukin voi tulla vakuuttuneeksi Jumalan lapseudestaan.
Koska näiden uskovien usko oli monella tapaa asetettu epäilyksen alaiseksi, tahtoi Johannes näiden testien avulla ja valossa vakuuttaa seuraajiaan, ”lapsiaan”, heidän uskonsa aitoudesta ja Jumalan lapseuden todellisuudesta.
Nämä testit ovat, kuten muistanemme, seuraavat: 1) Moraalinen testi eli kysymys kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan, 2) sosiaalinen testi eli kysymys suhteestamme lähimmäiseen, kanssa veljeen ja sisariin. Voisimme kutsua tätä myös nimellä rakkauden testi ja 3) opillinen testi eli kysymys siitä mitä opetamme Isästä ja Pojasta.
Kaikesta tästä on Johannes edellä kirjoittanut. Nyt kun hän sanoo, että siitä me tiedämme olevamme totuudesta, voimme tulkita tämän joko laajemmin yhteenvetona kaikesta edellä sanotusta tai sitten juuri edellä sanotusta. Jos katsomme, että tämä ”siitä” koskee kaikkea edellä sanottua kysymykseen tulevat kaikki kolme testiä. Jos taas tulkitsemme sen merkitsevän juuri edellä sanottua, tule kysymykseen sosiaalinen eli rakkauden testi. Juuri edellähän hän on kirjoittanut nimenomaan uskovien keskinäisestä rakkaudesta ja siitä, kuinka sen tulee ilmetä myös käytännössä. Rakkaus paljastaa olemmeko elämän vai kuoleman, totuuden vai valheen, valkeuden vaiko pimeyden lapsia ( 1 Joh. 2:4, 9-11, 3: 10-18).
Mistä sen siis tietää, että olemme Jumalan lapsia? Sen tietää yksinkertaisesti siitä, että mikäli meidän elämässämme ja sisäisessä maailmassamme on merkkejä siitä, että tahdomme rakastaa Jumalaa, elää Jumalan valkeudessa so. pyhityksessä ja noudattaa hänen sanaansa, että tahdomme rakastaa lähimmäisiämme niin kuin itseämme ja että tahdomme pysyä Raamatun mukaisessa opetuksessa eli apostolisessa opetuksessa, on se varma ja kiistaton merkki Jumalan työstä ja vaikutuksesta meidän elämässämme. Voisimme myös tiivistää tämä kaiken sanomalla, että merkki Jumalan lapseudestamme on se, että tahdomme rakastaa Jeesusta yli kaiken ja tunnustaa, ettemme voi ja tahdo elää silmänräpäystäkään erossa hänestä.
Yhtä varma merkki on em. asioiden ”käänteinen puoli” eli se, että kärsimme ja tunnemme ahdistusta ja syyllisyyttä, murhetta ja kipua siitä, että emme ole täydellisesti voineet elää niin kuin meidän olisi tullut elää ja niin kuin olisimme tahtoneet elää.
Nyt siis Johannes tahtoo ohjata nämä ”lapsensa” näkemään näitä todisteita itsessään ja elämässään. Hän tietää, että jokaisen Jumalan lapsen oma sisäinen todistus on hänen vakuutuksensa suuntainen. Näitä asioita löytyy teistä, hän kirjoittaa. Nämä ovat asioita, joita te haluatte elämässänne toteutuvan. Nämä ovat seikkoja, joiden toteutumattomuudesta te myös kärsitte syyllisyyttä ja omantunnon vaivaa. Ja juuri nämä todistavat teissä tapahtuneesta muutoksesta ja ne juuri todistavat, että olette siirtyneet pimeydestä valkeuteen, valheesta totuuteen, kuolemasta elämään.
Kaikesta huolimatta, vakuuttaa Johannes lukijoitaan, olemme Jumalan lapsia ja saamme lohduttautua tällä tosiasialla. Ja koska nyt olemme Jumalan lapsia, saamme Jumalan lapsina nauttia tämän lapsioikeuden eduista ja siunauksista.
TOINEN LOHDUTUS: USKALLUS JUMALAAN
Syytetty ja tuomari
Osoitettuaan lukijoilleen Jumalan lapseuden perustan, eli uskon Jeesukseen ja Jeesuksen sovintokuoleman merkityksen (1 Joh. 1:5 - 2:2) ja siitä seuraavan uuden elämän merkit ( 1 Joh. 2:2 ss.) hän nyt vakuuttaa, että Jumalan lapsi saa mennä Jumalan eteen luottavaisesti ja täydessä uskalluksessa.
Tämä ei näet aina ole ollenkaan itsestään selvää Jumalan lapsille. Yksi suurimpia esteitä ja epävarmuuksien aiheuttajia suhteessamme Jumalaan ovat sydämemme syytökset. On eräässä mielessä sangen lohduttavaa todeta, että Johannes liittää itsensä näiden syytösten parissa kamppailevien uskovaisten joukkoon. Rakkauden apostolillekaan eivät nämä uskonelämän kipukohdat ole vieraita. Hänkään ei siis ole päässyt niistä yli. Uskonkilvoituksessa olemme kaikki samassa veneessä. Mutta Johanneksella on voimakas lohdutuksen sana näissä vesissä kamppaileville kanssa veljilleen ja sisarilleen.
Miten ja millaisina joudumme, voimme tai saamme olla Jumalan edessä?
Johannes ilmoittaa, että Jumala on, jossa ei ole mitään pimeyttä ( 1 Joh. 1:5). Tämä on kuva Jumalan täydellisestä pyhyydestä. Mikään, mikä ei ole yhtä pyhää kuin Jumala, ei voi olla eikä kestää hänen läheisyydessään. Synti, pahuus, laittomuus, pimeys ovat sanoja, joita Johannes käyttää kuvaamaan Jumalan olemuksen tai tahdon vastaisia asenteita, suuntauksia tai tekoja. Jumalan valkeus eli pyhyys ja ihmisen pimeys eli synti ovat yhtä kaukana toisistaan kuin itä on lännestä tai kuin kadotus on taivaasta. Ne ovat sovittamattomat.
Ihmisen asema Jumalan luotuna asettaa kuitenkin aina hänet Jumalan eteen. Langenneena ihmisenä hän on syytettynä eikä vain syytettynä vaan aidosti syyllisenä. Jumalan olemuksen pyhyyden vuoksi syntisen on saatava ehdoton ja oikeudenmukainen tuomionsa.
Monille ihmisille ajatus tällaisen Jumalan edessä olemisesta on kauhistuttava ja vastenmielinen asia. Tämähän viittaa selvästi tilanteeseen, jossa syytetty ja aidosti syyllinen on lahjomattoman ja oikeudenmukaisen tuomarin edessä. Tosiasia on, että tällainen tilanne on kauhistuttava. Raamattu myöntääkin: ”Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin” (Hebr. 10:31). Ajatus syyllisyydestä ja synnistä tahdotaankin usein kieltää. Johannes kuvaa evankeliumissaan tätä ihmiskunnan hengellistä pimeyttä ja alitajuista haluttomuutta kieltää syyllisyytensä: ”Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojaan nuhdeltaisi. Mutta joka totuuden tekee, se tulee valkeuteen, että hänen tekonsa tulisivat julki, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt” (Joh. 3: 19-21).
Näin siis monet tahtovat kieltää Jumalan pyhyyden ja vihan syntiä kohtaan tai oman syyllisyytensä ja syntinsä. Yksi vaihtoehto on se, että kielletään kokonaan Jumala ja hänen olemassaolonsa. Näin ollen ei myöskään koskaan tulisi eteen sitä pelottavaa hetkeä, jolloin joudutaan vastaamaan teoistaan Jumalalle, joka on valkeus. Tällainen haluttomuus tunnustaa syntisyyttään ja kieltäytyminen parannuksen teosta saattaa johtaa ihmisen pohjattomaan vihaan Jumalaa kohtaan. Kaikin mahdollisin keinoin yritetään tällöin työntää elämästä syrjään ajatus, että ihmisen yläpuolella olisi jokin korkeampi ja puhtaampi moraalinen voima tai hyvä, jonka edessä olisi kerran tehtävä tili omasta moraalittomasta elämästä ja pahoista teoista.
Kuitenkin juuri oman syntisyyden ja synnin myöntäminen on langenneen ja syyllisen ihmisen parannuksen ja pelastuksen alku. Olemmehan jo useasti todenneet, että Jumala ei ensisijaisesti tahdo olla syntisen syyttäjä ja tuomari. Hän on tehnyt kaiken, mitä tarvitaan, että ihminen voisi lähestyä häntä ilman syyllisyyden tai
tuomion odotuksen aiheuttamaa pelkoa. Syyllisyys ja tuomio jää niiden osaksi, jotka ohittavat Jumalan armotarjouksen Jeesuksessa Kristuksessa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää tällaisessa tilanteessa jäljelle aidosti syyllisen ihmisen ja pyhän Jumalan kohtaaminen. Seurauksena on pimeyden karkotus valon ulottumattomiin ts. syntisen tuomitseminen ikuiseen pimeyteen eli kadotukseen.
Oikea synnin ja syyllisyyden myöntäminen tarkoittaa sitä, että ihminen myöntää Jumalan tuomion olevan oikea ja vanhurskas. Tällainen ihminen myöntää toivottomuutensa ja kyvyttömyytensä ansaitakseen anteeksiantamuksen tai Jumalan rakkauden ja suosion.
Kun tällä tavalla vararikkoon joutunut hätääntynyt ja synnintunnon vaivaama sielu saa kuulla evankeliumin eli sanoman siitä, että joku toinen onkin jo maksanut vaaditut lunnaat ja sovittanut hänen pohjattoman syyllisyytensä on se kuin taivaan portin aukeaminen. Tällainen sanoma on syntiselle se todellinen hyvä uutinen, hyvä sanoma. Tähän Jumala tähtää sillä on olemassa toinenkin vaihtoehto miten ihminen voi olla Jumalan edessä.
Lapsi ja isä
Kerrotaan tarinaa eräästä Rooman keisarista, joka palasi taistelusta voittajana ja jonka kunniaksi oli kaupungissa suuri riemukulkue. Keisari ratsastaa uhkeana kulkueen juhlittuna sankarina. Yht´äkkiä pieni poikanen syöksyy väkijoukosta kohden keisaria. Vartiosotilas pysäyttää hänet sanoen, ettei keisaria saa lähestyä kukaan. ”Sinulle hän on keisari, mutta minulle isä”, vastaa tuo poika.
Tämä kertomus havainnollistaa Jumalan lapsen ja Jumalan välistä suhdetta. Syyllisen tulee pelätä tuomaria mutta lapsen ei tarvitse pelätä isäänsä. Kun syyllinen on vapautettu ja armahdettu on nyt suhde Jumalaan muuttunut. Sovitettu ja lunastettu saa nyt lähestyä Jumalaa rakastavana isänään. Armahdettuina syntisinä meillä on kaikki Jumalan lapsen siunaukset ja oikeudet. Kristillisen opetuksen yksi merkityskin onkin juuri siinä, että oppisimme ymmärtämään ja sisäistämään sen, mitä Jumalan lapsina olemme ja miten meitä on Jeesuksessa siunattu. Luepa vain esim. Efesolaiskirjeen ensimmäinen luku, jossa Paavali vyöryttää silmiemme eteen Jumalan lapsen omistamat siunaukset toinen toisensa perään.
Jumalan lapsina meillä on vapaa ja estoton pääsy Jumalan eteen. Emme siis enää ole syytettyjä ja tuomion alaisia vaan olemme lapsia. Lapsina olemme saaneet lapseuden hengen, jossa huudamme: ”Abba! Isä!” (Room. 8:15).
Kun sydämemme ei syytä meitä, voimme olla Jumalan edessä kuin lapsia armahtavan ja rakastavan isän edessä. Tämä on suuri lohdutus ja autuas olotila. Tähän asemaan on Jumala meidät kutsunut ja tähän hän tahtoo meitä johdattaa. Olla ilman syyllisyyttä ja tuomion pelkoa Jumalan edessä, mikä voisi olla autuaampaa?
Sydämen syytökset
Joudumme kuitenkin toteamaan, että kristityn, Jumalan lapsen elämä, vaellus ja kilvoitus ei aina ole helppo ja yksinkertainen. Lukemattomat vaivat, vaarat ja paulat vaanivat meitä. Me kannamme tätä synnin ja kuoleman ruumista hautaamme asti ja se tuo oman vaivansa ja murheensa (Room. 7: 14 ss.) Syntisen lihamme vaivasta emme pääse tässä ajassa kokonaan vapaaksi. Perkele käy meidän ympärillämme niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä (1 Piet.5:9). Tästä johtuen koemme kristillisessä elämässämme heikkoutta, lankeemuksia, väsymystä, velttoutta, rakkaudettomuutta yms. Jokainen tietää oman kilvoituksensa kipukohdat, omat syntinsä ja heikkoutensa.
Vilpittömät uskovat kokevat näiden asioiden edessä ja keskellä voimakasta sydämen syytöstä. Johannes kirjoittaa siis sellaisesta kokemuksesta, josta kukaan Jumalan lapsi ei tässä maailmassa säästy. Rehellinen omatuntomme, joka on sidottu Jumalan sanaan, paljastaa syntisyytemme ja syntimme. Perkele, syyttäjämme, osaa osoittaa syntiimme ja lankeemuksiimme. Ahdistus ja tuska on siinä, että tiedämme omantuntomme ja perkeleen syytöksen olevan kohdallamme totta. Näin Jumalan lapsi saattaa joutua suureen tuskaan ja epäilykseen ensinnäkin siitä, onko hän ollenkaan Jumalan lapsi kun hän on tehnyt niin kuin on tehnyt ja toiseksi siitä, voiko Jumala enää antaa hänelle syntiä anteeksi ja kolmanneksi voiko Jumala enää rakastaa häntä.
Tällainen syyllisyys ja ahdistus, tuskainen synnintunto ja tällaiset epäilykset saattavat kuiskutella meille, ettei Jumala ota meitä enää vastaan ja että meille on varattuna hänen edessään vain tuomio ja rangaistus. Pelkäämme mennä Jumalan eteen ja pelkäämme, mitä hän meistä ajattelee ja mitä hän meille sanoo. Näin syyttävä omatunto ja erityisesti perkeleen syytökset pyrkivät meitä estämään menemästä Jumalan luokse. Emme tuolloin uskalla mennä luottavaisena lapsena taivaallisen, armollisen isän eteen. Kuinka herkästi ajatuksissamme rakastava Jumala muuttuukaan ankaraksi tuomariksi? Rakkauden ja luottamuksen sijaan tulee ahdistava pelko.
Juuri tällaisesta sielullisesta ja hengellisestä ahdistuksesta Johannes kirjoittaa. Huomaa, kuten olemme jo todenneet, että Johannes puhuu tässä myös omasta sydämestään ja asettuu samanlaisena ihmisenä laumansa rinnalle. Jokaisella uskovaisella on näet tällaisia sisäisiä taisteluita. Johanneksen hartain halu ja toivo on, että hän saisi näissä vesissä kamppailevalle osoittaa tietä todelliseen omantunnon lepoon ja rauhaan. Jumalan lasten ei tarvitse joutua epätoivoon joutuessaan tällaiseen tilanteeseen ja kokiessaan tällaista sieluntuskaa. Sydämensyytökset eivät näe sittenkään ole koko totuus ja koko kuva kristityn ja Jumalan välisestä suhteesta. Johannes tahtoo osoittaa, että Jumalan lapsen asema perustuu sittenkin hänen ulkopuolellaan olevalle todellisuudelle. Kysymys ei sittenkään ole viime kädessä siitä, mitä ainoastaan omatuntomme tai perkele sanoo vaan siitä, mitä Jumala sanoo. Näin Johannes tahtoo nostaa katseen itsestämme, heikkouksistamme, synneistämme ja lankeemuksistamme Jumalaan. Hän kirjoittaa lohduttaakseen ja rohkaistakseen niitä uskovia veljiään ja sisariaan, joiden uskallus Jumalan rakkauteen ja armoon horjuu heidän omantuntonsa syytösten tähden. Lohdutus, rauha ja lepo löytyy Jumalan edestä eli juuri siitä paikasta, jonne luontainen lihamme ja perkeleen petos ei sallisi meidän menevän. Vaivatun omantunnon lääke on armollisen Jumalan, kristityn taivaallisen isän läheisyys.
Erkki Leminen oli monille suomalaisille tunnettu ja rakastettu julistaja sekä armoitettu sielunhoitaja. Hänen elämäkerrassaan tuodaan esille, miten hän usein joutui syvään epätoivoon, masennukseen, itsesyytöksen ja syyllisyyden syövereihin. Näissä kiusoissa ja kamppailuissa syntyi paljon runoja. Seuraava säe on kuin toisinto siitä, miten apostoli Johannes tahtoo lohduttaa ja rohkaista syyllisyyden piinaamaa Jumalan omaa. Näin runoilija pukee sanoiksi kokemuksensa ja saamansa lohdutuksen:
”Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla,
paras paikka on, paras paikka on.
Siksi älä koskaan lähde, älä minkään synnin tähden,
ristin luota pois, ristin luota pois.
Ristin luona ainoastaan synnin turmelusta vastaan
voitto saatu on.
Ristin luona ainoastaan
Isä armahtavi lastaan,
rauhan julistaa, rauhan julistaa.
Ristin luona kiusatulla paras paikka on.”
Jumala tietää kaiken
Johanneksen lohdutuksen ja rohkaisun ydin ja tähtäyspiste sisältyy sanoihin: ”Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki” (j.20). Jumalan suuruus ja kaikki-tietäväisyys on siis hätääntyneen omantunnon lohdutus ja lepo.
Tätä lausetta on myös usein tulkittu siten, että se, mitä Jumalan lapsen sydän tietää ja mistä se häntä oikeutetusti syyttää, on vain murto-osa siitä, mitä Jumala synneistämme ja lankeemuksistamme tietää. Omatuntomme ei näet ole koskaan lopullinen ja absoluuttinen totuuden mittari. Ne, jotka näkevät asian tässä valossa opettavat, että tämän johdosta, että syntimme on aina suurempi kuin itse tiedämme. Tämän johdosta syyllisyytemmekin on Jumalan edessä aina suurempi kuin itse ymmärrämme ja koemme.
On todettava, että tällaisessa tulkintatavassa on kaikki totta ja oikeaa. Itse asiassa tämä on tilanne silloin kun ihmisen ja Jumalan kanssakäymistä luonnehtii syytetty – tuomari malli. Syytettyä ei ehkä tuolloin kovinkaan paljoa lohduta, että tuomari tietää hänestä sellaisetkin synnit, rikokset ja vääryydet, joita hän itsekään ei ole havainnut tai tunnistanut saatikka tunnustanut. Tällainen tilanne saattaa vain lisätä kauhistusta, epätoivoa ja pelkoa. Näin on silloin, kun syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välillä ei ole sovittavaa ristiä ja pelastavaa uskoa. Kysymys kuuluukin sopiiko tämä tulkinta juuri näihin käsittelemiimme jakeisiin ja Johanneksen tapaan käsitellä asiaa? Johanneshan tahtoo rohkaista ja lohduttaa ”omia lapsiaan” sillä tietoisuudella, että Jumala on suurempi kuin oma sydämemme ja tietää todellakin aivan kaiken. Hän ei tahdo lisätä syyllisyyttämme vaan johtaa meidät vapautumaan siitä. Näin tulkitsemme näitä jakeita siinä ymmärryksessä, että ”rakkauden apostoli” on kirjoittanut nämä sanat ”rakkaille lapsilleen” suureksi lohdutukseksi ja rohkaisuksi.
Kun lähdemme siitä, että kysymyksessä on lohdutus, tällöin ilmaus, että Jumala on suurempi kuin sydämemme, tarkoittaisi nimenomaan sitä, että huolimatta uskovaisen synnistä tai synneistä, Jumalan armo ja rakkaus on syntiäkin suurempi. Jumala tietää kuinka syntisiä, heikkoja ja lankeavia me olemme, ja on kuitenkin sitoutunut rakastamaan meitä ja olemaan isämme. Oman Poikansa sovituskuoleman tähden hän ottaa meidät aina vastaan ja lukee omikseen silloinkin kun näkee meissä puutteita, syntiä ja heikkouksia. Jumalan lapseutemme ei näet perustu omaan onnistumiseemme ja pyhään tai hyvään kilvoitukseemme tai synnittömyyteemme vaan Jeesuksen ristin sovitustyöhön. Uskomalla Jeesukseen olemme saaneet Jeesuksen puhtauden ja pyhyyden ja meidät on Jeesuksessa synnytetty Jumalan lapsiksi. Jumala näkee siis meidät omina lapsinaan silloinkin kun me emme sitä näe ja koe.
Toiseksi Johannes lohduttaa sydämen syytösten kourissa painiskelevaa Jumalan lasta Jumalan kaikkitietäväisyydellä. Lohdutus on silloin siinä, että mikään, huolimatta siitä millaisia me olemme tai mitä me olemme tehneet, ei yllätä Jumalaa. Hän tietää millaisen on valinnut ja millaista rakastaa. Siksi meidän ei tarvitse selitellä, piilotella, kieltää tai puolustella tekojamme. Meidän ei myöskään tarvitse neuvotella Jumalan kanssa tai yrittää ostaa takaisin hänen suosiotaan ja rakkauttaan. Jumala tietää meistä aivan kaiken ja siksi sellaisina/tällaisina kuin olemme, saamme jättää itsemme hänen käsiinsä.
Uskoisin, että monille Raamattunsa tunteville on tässä yhteydessä muistunut mieleen, missä muualla puhutaan Herran kaikkitietäväisyydestä nimenomaan lohduttavalla tavalla. Sanat tuleva vastaan Johanneksen evankeliumin viimeisessä luvussa, jossa kerrotaan, miten Jeesus ilmestyy opetuslapsille Galiean järven rannalla. Opetuslapset ovat kalassa ja rannalla näkyy hahmo, jota he eivät alkuun tunteneet. Vieras kysyy syötävää ja kehottaa sitten heittämään verkot veneen oikealle laidalle. Kalaa tulee paljon. Silloin he tuntevat Jeesuksen. Rannalla käydään keskustelu, jonka todistajana Johannes oli. Muistakaamme tämä.
Tässä Jeesuksen ja Pietarin välisessä keskustelussa Jeesus kysyy kolme kertaa Pietarilta: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” Pietarihan oli kolme kertaa kieltänyt Jeesuksen. Jae 17 kuuluu seuraavasti: ”Hän sanoi kolmannen kerran: ´Simon Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?` Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: ´Olenko minä sinulle rakas?` ja vastasi hänelle: ´Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas” (kursivointi kirj.).
Ymmärrän, että Johanneksella oli myös tämä tapahtuma mielessään kun hän kirjoitti kirjeessään sydämen syytöksistä kärsivästä Jumalan lapsesta. Pietarilla, jos kellä, oli aihetta sydämen syytöksiin Jeesuksen edessä. Nyt hän vastaa kolme kertaa rakastavansa Jeesusta mutta vastaukset ovat murretun ja nöyrän, heikkoutensa ja syntinsä tuntevan miehen vastauksia. Aiemminhan Pietari oli mahtipontisesti vakuuttanut Jeesukselle, että vaikka kaikki muut opetuslapset kieltäisivät Jeesuksen, niin hän olisi poikkeus, hän ei sitä tekisi, hän olisi valmis jopa kuolemaan Jeesuksen kanssa (Matt. 33- 35). Nyt oli toinen ääni kellossa. Luottamus omaan voimaan ja erinomaisuuteen oli karissut ja tilalle oli tullut luottamus Jeesuksen voimaan ja Jeesuksen rakkauteen. Pietari tiesi nyt oikein hyvin, että hän ei löydä itsestään riittäviä todisteita ja takeita omalle rakkaudelleen. Ja hän tiesi, että Jeesus tietää sen. Mutta samalla Pietari tiesi ja ymmärsi, että Jeesus tietää myös sen, miten Pietari sisimmässään tahtoo yli kaiken rakastaa Jeesusta ja kaikessa turvata vain yksin hänen armoonsa. Sanalla sanoen: Jeesus tietää sen mitä me olemme mutta hän tietää myös sen, mitä me tahdomme olla. Tähän armollisen Jumalan kaikkitietäväisyyden eteen Pietari nyt jättäytyy sellaisena kuin hän on; heikkona, langenneena ja kuitenkin Jeesusta rakastavana. Näin Pietari ilmaisee sen, että hän on itsessään köyhä kurja syntinen, hän on tehnyt syntiä, hän kieltänyt herransa ja mestarinsa, hän ei voi syntiään puolustella mutta samalla juuri Jeesus on se, jota hän kipeimmin kaipaa, jota ilman hän ei voi elää. Jeesus on hänen ainoa toivonsa, tukensa ja turvansa. Jeesus on hänen lunastajansa, vapahtajansa, kuninkaansa ja herransa. Kaikessa heikkoudessaan ja synnissään hän sittenkin tahtoo pitäytyä Jeesuksen rakkaudessa ja Jeesuksen armossa. Kaikesta huolimatta rakkaus Jeesukseen on hänen sydämensä syvin syke.
Miten lohdullista onkaan Jumalan lapselle juuri syvissä omantunnon syytöksissä ja syyllisyyden pimeissä laaksoissa ymmärtää ja tiedostaa, että Jumala tietää kaiken, aivan kaiken. Tällaisessa hetkessä syntinen on täysin alastomana ja riisuttuna armahtajansa edessä, sairas parantajansa edessä, kerjäläinen hyväntekijänsä edessä, sidottu ja kahlittu orja lunastajansa edessä, syylliseksi todettu vapahtajansa edessä. Miten silloin sydämestä purkautuukaan yksi ainoa huokaus, yksi ainoa lause, yksi ainoa tunnustus, yksi ainoa toivon ja armon kaipaus: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas!”
Johannes vakuuttaa meitä juuri tästä. Jumala tietää. Jumala tietää lankeemuksesi syvyyden, syyt ja seuraukset. Jumala tietää sydämesi aivoitukset ja motiivit. Jumala tietää heikkoutesi. Mutta Jumala tietää myös armonsa vaikutukset sinussa, Jumala tietää katumuksesi ja tuskasi, Jumala tietää kyyneltesi määrän, Jumala tietää parannuksesi vilpittömyyden, Jumala tietää armon kaipuusi, Jumala tietää rakkautesi häntä kohtaan, Jumala tietää kaipuusi puhtauteen ja uudistukseen, Jumala tietää halusi elää hänen voimassaan, Jumala tietää sen, ettet voi ja halua kaikesta huolimatta elää päivääkään, yhtä hetkeäkään, ilman häntä, hänen läsnäoloaan, apuaan ja armoaan. Miten lohduttavaa siis onkaan, että Jumala tietää kaiken, aivan kaiken!