JOHANNEKSEN ENSIMMÄISEN KIRJEEN TUTKISTELUA

NELJÄSTOISTA TUTKISKELU –  JAKO KAHTEEN

 1) Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Sentähden ei maailma tunne meitä, sillä se ei tunne häntä.  2) Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 3) Ja jokainen, joka panee häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niin kuin hän on puhdas. 4) Jokainen, joka tekee synnin, tekee myös laittomuuden; ja synti on laittomuus. 5) Ja te tiedätte hänen ilmestyneen ottamaan pois synnit; ja hänessä ei ole syntiä. 6) Kuka ikinä hänessä pysyy, hän ei tee syntiä; kuka ikinä syntiä tekee, hän ei ole häntä nähnyt eikä häntä tuntenut. 7) Lapsukaiset, älköön kukaan saako teitä eksyttää. Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niin kuin hän on vanhurskas.  8) Joka syntiä tekee, se on perkeleestä, sillä perkele on tehnyt syntiä alusta asti. Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot. 9) Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä; eikä hän saata syntiä tehdä, sillä hän on Jumalasta syntynyt. 10) Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lapsia ja ketkä perkeleen lapsia. Kuka ikinä ei tee vanhurskautta, hän ei ole Jumalasta, ei myöskään se, joka ei veljeänsä rakasta. ( 1 Joh. 3: 1-10).

 Jokaiselle Johanneksen kirjeen lukijalle tulee hetkessä selväksi, että hän näkee maailman erittäin selvästi kaksijakoisena. Vaikka jokaista ihmistä yhdistää nimenomaan juuri hänen ihmisyytensä, se, että olemme alkuisin yhdestä ja että olemme jokainen Jumalan luomisteko ja Jumalankuvaksi luotu ja tarkoitettu, olemme kuitenkin erilaisia. Voimme todeta, että Jumalan luomistyö on tavattoman rikas ja ihmeellinen; ei ole kahta samanlaista ihmistä, ei kahta samanlaista sormenjälkeä, DNA:ta, ei kahta samanlaista vesipisaraa tai lumihiutaletta jne. Johannes ei kuitenkaan tarkoita tällaista luomistyön monimuotoisuudesta johtuvaa eroa, silloinhan ihmiskuntaa ei mitenkään voitaisi jakaa kahteen leiriin, vaan hänen jakoperusteensa on ihmisen suhde Jumalaan. Tämä suhde tai sen puuttuminen määrittää kumpaan leiriin joku kuuluu. On vain joko tai. Kolmatta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole. Jakeessa 10 Johannes kirjoittaa tavattoman voimakkaasti, että maailmassa on vain Jumalan lapsia tai perkeleen lapsia.

                 Tämä ehdoton jako kahteen on aina ollut piikki ihmiskunnan lihassa. Se on aiheuttanut sanoinkuvaamatonta raivoa ja mitä moninaisempia syytöksiä kristittyjä kohtaan. Kristittyjä on syytetty ylpeydestä, ylimielisyydestä, toisten yläpuolelle asettumisesta, tuomitsemisesta, julkeasta oikeassa olemisen väittämisestä jne. Varsinkin länsimaissa on jo valistuksen ajasta lähtien sekä filosofiassa että teologiassa hyökätty raivoisasti tätä Raamatun kahtiajako asetelmaa vastaan. Monille on ollut miltei mahdoton hyväksyä jotakin oppia, uskoa tai kirjaa (lue Raamattu) ainoana ilmoitettuna totuutena. Monet kyllä ovat myötämielisiä uskolle tai uskonnolle mutta pidättävät samalla itselleen oikeuden valita uskonsa ja totuutensa.  Tällaiseen ajatteluun ei tietenkään sovi Raamatun julistus ainoasta oikeasta uskosta, Jumalasta ja pelastuksen tiestä.

                 Jos jätämme laskuista ne tapahtumat, joissa kristityt itse ovat antaneet aihetta em. syytöksille (kukapa ei olisi joskus todistanut oikeasta asiasta väärällä tavalla), niin pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin siitä, mitä Jumalan sana opettaa, ei siitä mitä kristityt ovat. Jumalan sanan julistus aiheuttaa näet aina kahtia jaon ihmisten kesken ja myös ratkaisevan valinnan jokaisen omassa sydämessä. Lyhyesti voimme tässä sanoa, että jako tapahtuu jokaisessa meissä sen mukaan uskommeko Jumalan sanan vai emme, tottelemmeko sitä vai emme, otammeko sen vastaan vai hylkäämmekö sen. Mikäli joku hylkää kuullun Jumalan sanan hän ei hylkää ainoastaan sanan julistajaa eikä vihastu pelkästään sanan saattajaan, vaan hän hylkää  ja vihastuu itse sanaan; ja sanahan on elämän Sana eli Jeesus. Mikäli joku ottaa vastaa evankeliumin sanan hän ottaa sen vastaan, ei vain ihmisen sanana, vaan Jumalan sanana (Joh.15:20, 1Joh.1:1).

                 Tämä kahtiajako ei ole kristittyjen keksintöä. Se on Jumalan ilmoitus ihmiskunnan nykyisestä tilasta, jonka alkuperä on syntiinlankeemuksessa. Oman hengellisen sokeutemme vuoksi emme itse kykene ymmärtämään tilaamme emmekä tekemään mitään itsemme hyväksi. Siksi voimme sanoa, että on suurta armoa, että meille kuulutetaan evankeliumin hyvää sanomaa, joka tarjoaa toisen, ainutlaatuisen vaihtoehdon.

                 Jeesus puhui paljon tästä kahtiajaosta. Oliko hän siis armoton, rakkaudeton, omahyväinen ja ylimielinen toisten yläpuolelle asettuja? Väitämme, että silloinkin kun jakoi ihmiset kahteen leiriin, hän ilmaisi jumalallista rakkautta ja etsivää paimenen mieltä.

                 Olettakaamme, että se, mitä Raamattu sanoo Jumalan pyhyydestä, on totta. Voimme palauttaa mielimme Johanneksen opetuksen siitä, mitä merkitsee se, että Jumala on valkeus (1Joh.1:5). Olettakaamme edelleen, että se, mitä Raamattu sanoo ihmisen langenneesta tilasta, synnistä ja syyllisyydestä, on totta. Mitä tästä asetelmasta seuraa? Vastaus on lyhyt ja yksinkertainen, karu ja lohduton: ”Jumalan oikeudenmukainen tuomio.”

                 Olettakaamme vielä, että se mitä Raamattu sanoo Jumalan rakkaudesta ja pelastavasta armosta, on totta. Mitä siitä seuraa? Vastaus: ”Nyt on toinen mahdollisuus, pelastuksen mahdollisuus!”

                 Jos siis pimeydessä kulkevalle ihmiselle osoitetaan valon lähdettä, jos siis kadotuksen tietä kulkevalle osoitetaan taivaan tietä, jos siis kuolemansairaalle osoitetaan tietä parantajan luo ovatko nuo julistajat (Jumala itse, profeetat, Jumalan Poika, apostolit ja kristityt evankeliumin julistajat ja Jeesuksen todistajat)  ahdistavan tuomisanoman saattajia vaiko hyvän sanoman julistajia? Tällainen ajatusleikki johtanee meidät päättelemään, että on hyvä ja armollinen teko, jos kadotetulle puhuu pelastuksen tiestä.

                 Olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että totuuden kuuleminen itsestä ei aina ole suinkaan pahaksi, vaikka se saattaakin tehdä sangen kipeää.  Jumala ei puhu ihmiskunnan syntisyydestä saadakseen heidät tuomituksi synteihinsä sillä ihmiskuntahan on jo tuomittu ja Jumalan vihan alainen (ks. esim. Joh. 3:16-21). Koska itsessämme olemme tuomitut ja kadotetut Jumala armossaan ja rakkaudessaan on valmistanut pelastuksen, antanut toisen tien, elämän tien ja elämän Sanan, joka johtaa meidät kadotuksesta taivaaseen, pimeydestä valoon ja kuolemasta elämään. Siksi jako kahteen on sellainen jako, jonka ihminen itse valitsee. Jos hän ei tahdo kuulla elämän Sanaa hän tuomitsee itse itsensä pimeyteen ja kuolemaan. Toisaalta on siis suuri armo ja siunaus, jos kuoleman ja pimeyden keskelle loistaakin armon valo ja siellä kuullaan elämän Sanan kutsu uudelle tielle.

                 Vanha suomalainen virsi kuvaa hyvin sitä, mitä on kun syntinen löytääkin toisen tien, saa uuden elämän ja uuden suhteen Jumalaansa:

                 ”Muistan päivää autuasta, jolloin Jeesus löysi mun, syntein tähden                  tuomitun. Tilastani kauheasta nosti minut olalleen, otti aivan omakseen.

                 Maistaa Herra mun jo antoi kuinka ompi suloinen läsnäolo Jeesuksen.

                 Syntini hän kaikki kantoi, päästi alta orjuuden, lahjaks´ antoi autuuden.

                                                                        (VK 322:1-2; vuoden 38/43 painos)

Kumpi on kumpi?

Maailmassa on siis vain kahdenlaisia ihmisiä; Jumalan lapsia ja perkeleen lapsia. Jos ja kun näin on seuraa tästä väistämättä päivänpolttava kysymys: Mistä tietää olevansa Jumalan lapsi, mistä sen tuntee ja voiko sen tietää tai tuntea? On lohduttavaa saada kuulla, että tästä asiasta voi päästä selvyyteen eikä kenenkään tarvitse jäädä syvään ja ahdistavaan epätietoisuuteen pelastuksestaan ja Jumalan lapseudestaan. Samalla kun toteamme tämän tunnustamme, että monet vilpittömät sielut ja hurskaat Jumalan  lapset ovat saattaneet elää vuosikausia syvässä ahdistuksessa ja epäilyissä tämän kysymyksen äärellä. Joka elämässään on tätä ahdistusta kokenut, epätietoisuutta tai epävarmuutta pelastuksestaan, tietää mitä tällä tarkoitan. Tuolloin elämän polttavimmaksi kysymykseksi on muotoutunut kysymys: ”Miten saan pelastusvarmuuden?”

                 Jumalan sana ilmoittaa meille vankat ja varmat pelastuksen perusteet. Ongelma ei siis ole siinä, että hengellisesti, opillisesti, tiedollisesti tai teologisesti meillä ei olisi varmaa tietoa ja selvää oppia tästä. Monen vilpittömän sielun ongelma on siinä, että syystä tai toisesta he eivät uskalla uskoa Jumalan lupauksia omalle kohdalleen eivätkä rohkene lukea itseään niiden joukkoon, joille Jumala oikeasti vakuuttaa pelastuksen osallisuutta. Siksi meille, jotka tunnemme ja myönnämme heikkoutemme ja puutteemme, meille, joita sielunvihollisen palavat nuolet – synnin houkutukset, syytökset ja kiusaukset -  jatkuvasti vaivaajat, meille, joiden omatunto on hätääntynyt ja monella tavalla vaivattu, on Raamatussa annettu lukemattomia kohtia, joissa ohjataan iloiseen pelastusvarmuuteen, omantunnon lepoon ja Kristuksen sisäiseen rauhaan. Yksi näistä kohdista on edessämme. Isällisellä rakkaudella ja sielunhoidollisella viisaudella iäkäs  apostoli on johdattamassa meitä itse kutakin syvemmälle pelastusvarmuuteen ja heittämään uskomme ankkurin kiinni Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen.

                 Miten siis voi Jumalan lapsen erottaa perkeleen lapsesta? Miten voin päätellä tai olla varma omasta Jumalan lapseudestani? Olemme jo puhuneet, miten erona on suhde ja suhtautuminen Jumalaan. Tämä on kaiken perusta mutta kuten elämän kokemus ja kristillisen kilvoituksen todellisuus osoittavat, tämä on käytännössä altis väärin ymmärrykselle ja väärin tulkinnalle. On näet niin, että itsestämme on mahdotonta lopultakin löytää oikeaa ja riittävän varmaa uskoa. Siksi tuota uskoa täytyy määritellä tarkemmin. Kysymys kuuluukin: ”Mistä tiedän, että minulla on oikea, pelastava usko?” Nyt Johannes antaa vastauksen. Hän on opastanut meitä uskomaan Jumalan Poikaan, Jeesukseen. Jeesus on uskomme oikea kohde. Tämä usko tuo meille yhteyden Jumalaan ja liittää meidät Jeesukseen (1Joh. 1:3), se tuo syntien anteeksiantamisen ja uuden puhtauden (1 Joh. 1:7-10) ja iankaikkisen elämän (1 Joh. 1:2). Käsittelemässämme tekstikohdassa Johannes opastaa, miten tämä usko ilmenee Jumalan lapsen sisäisessä ja ulkoisessa maailmassa, sydämen asenteissa ja käytännön elämässä. Näistä merkeistä voidaan nähdä ja päätellä kuka on Jumalan lapsi ja kuka ei eli kenellä on oikea pelastava usko ja oikea suhde Jumalaan.

                 Johannes kirjoittaa: ”Kuka ikinä hänessä pysyy, hän ei tee syntiä; kuka ikinä syntiä tekee, hän ei ole häntä nähnyt eikä häntä tuntenut (j.6)…Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä; eikä hän saata syntiä tehdä, sillä hän on Jumalasta syntynyt. Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lapsia ja ketkä perkeleen lapsia. Kuka ikinä ei tee vanhurskautta, hän ei ole Jumalasta, ei myöskään se, joka ei veljeänsä rakasta” (j.9-10).  Johannes siis opettaa, että Jumalan lapsen ja pelastavan uskon oikea tuntomerkki on nähtävissä siinä, miten suhtaudutaan syntiin. Jumalan lapsi ei tee syntiä. Jos joku, kuka ikinä, syntiä tekee, hän ei ole Jumalan lapsi, sellainen ihminen on kadotettu perkeleen lapsi.

                 Nämä sanat ovat vaivanneet ja tuominneet monia kristittyjä epäilykseen ja ahdistukseen. Syy on siinä, että jokainen kristitty joutuu tunnustamaan: ”minähän teen syntiä ja olen syntinen.” Johanneskin myöntää tämän ja edellähän olemme jo paljon puhuneet siitä, miten hän lohduttaa niitä, jotka ovat syntiä tehneet (1Joh. 2: 1-2) ja nuhtelee ankarasti niitä, jotka kieltävät synnin ja syyllisyyden (1 Joh. 1:8-10). Miten hän nyt siis voi kirjoittaa, että Jumalan lapsi ei tee syntiä?

                 Lohdutuksen ja ratkaisun löydämme kieliopista. Johanneksen käyttämä teonsana merkitsee tilaa tai tekoa, joka on jatkuvaa ja jatkuvasti nykyhetkessä tapahtuvaa, jatkuvaa harjoittamista ja elämistä pysyvästi jossakin. Toisin sanoen Johannes kertoo, ettei Jumalan lapsi elä pysyvästi synnissä, harjoittaen jatkuvasti syntiä. Synnissä eläminen ei ole siis Jumalan lapsen pysyvä, luontainen olotila eikä synnin harjoittaminen hänen päivittäinen rutiininsa ja arkielämän luonnollinen teko tai asenne. Niin elävät perkeleen lapset.

                 Tämän valossa voimme jokainen tutkiskella itseämme ja esittää itsellemme yksinkertaisen mutta paljastavan kysymyksen: ”Miten suhtaudun syntiin?”

                 Jumalan lapsen vastaus on selvä. Synti on hänelle kauhistuttava, kartettava, pelottava asia. Hän ei tahdo synnissä elää eikä syntiin suostua ja jos hän syntiin lankeaa, hänellä on siitä suuri murhe ja kipu. Kristitty tahtoo elää Jumalan edessä puhdasta ja pyhää elämää ja siksi hän tarvitsee joka päivä Jumalan armoa, Jeesuksen veren puhdistusta ja Pyhän Hengen voimaa ja uudistusta. Hänellä on jokapäiväinen taistelu ja kilvoitus lihaa, syntiä ja perkelettä vastaan. Jos siis löydämme itsestämme tätä, on se  varma merkki siitä, että Jumala on aloittanut työnsä meissä ja että olemme hänen lapsiaan. Johannes muistuttaa, että Jumalan siemen on tätä vaikuttamassa. Ja koska Jumalan siemen voi olla vain hänen lapsissaan, on siis Jumalan lapseuden merkki se Jumalan työn vaikutus, joka on johtamassa Jumalan mielen mukaiseen elämään eli pyhitykseen. Jumalan lapset elävät siis näin ja tuntevat murhetta, tekevät parannusta, etsivät anteeksiantoa ja puhdistusta, jos lankeavat ja eksyvät. Perkeleen lapset elävät ”suruttomina” synneissään. Tässä on selvä ero ja pettämätön tuntomerkki, joka erottaa nämä kaksi elämänmuotoa ja ihmisryhmää toisistaan.

 Vieraana ja muukalaisena

Kristitty, Jumalan lapsi,  on täällä vieras ja muukalainen. Hän läpikulkumatkalla kohden todellista isänmaataan ( ks. esim. Hebr. 11: 13-16). Koska tämä maailma on jumalaton ja elää jumalattomasti ”lihan” mukaan seuraa siitä vääjäämättä, että ne, jotka elävät toisin, ”hengen” mukaan, kokevat olevansa ja saavat kokea olevansa erilaisia. Johannes kuvaa, että maailma ei tunne meitä eli Jumalan lapsia (j.1). Tämän maailman silmissä Jumalan lapsi on erilainen ja käsittämätön. Hänessä on jotakin, jota maailma ei ymmärrä ja ulottuvuuksia, joihin se ei pääse käsiksi. Syy, miksi Jumalan lapsi jää usein käsittämättömäksi salaisuudeksi maailman hengen valtaamalle ihmiselle on juuri siinä, ettei tällainen ihminen tunne Jumalaa. Jos Jumala on  tuntematon on Jumalan lapsikin käsittämätön ja outo ilmiö. Huomatkaamme, puhuttaessa Jumalan tuntemisesta, tarkoitetaan todellista henkilökohtaista suhdetta ja yhteyttä Jumalaan, kuten jo olemme jatkuvasti tätä seikkaa korostaneet. Maailma voi tietää paljonkin Jumalasta mutta ilman omakohtaista uskoa se ei tunne Jumalaa. Todellinen elämä Jumalassa jää tuolloin vieraaksi.

                 Pietari puolestaan tätä kuvaa Jumalan lasten ja maailman lasten eroa ja jännitettä seuraavasti: ”Sentähden he oudoksuvat sitä, ettette juokse heidän mukanansa samaan riettauden lätäkköön ja herjaavat” (1 Piet. 4:4). Se, mikä maailmalle on luonnollista, syntielämä ja synnin harjoittaminen, ei ole Jumalan lapsen elämälle ominaista. Tämä aiheuttaa hämmennystä eikä vain sitä vaan myös suoranaista vihaa ja herjausta. Tällaista pyhää erilaisuutta tämä maailma ei näytä sietävän. Johannes sanookin suoraan: ”Älkää ihmetelkö, veljeni, jos maailma teitä vihaa” (1 Joh. 3:13). Tällä hän tahtoo tuoda esiin yksinkertaisesti sen karun tosiasian, että Jumalan lapsi elää vieraassa ja vihamielisessä ympäristössä ja siksi hänen ei tulisi yllättyä, jos hän aika ajoin saa kokea vastustajan, perkeleen, vainoa ja tämän maailman vihaa. Kirjoittaessaan tätä Johannes varmastikin viittaa Jeesuksen jäähyväispuheeseen, jossa Jeesus useaan otteeseen ilmoitti opetuslastensa ja seuraajiensa saavakseen osakseen tämän maailman vihan kuten Jeesus itsekin sai sitä kokea (Joh. 15:18,19, 23, 16:1-3, 17:14).

                 Jo vanhastaan on erääksi kristityn tuntomerkiksi lueteltu tämä maailman viha. Joku onkin todennut, ettei perkele vihaa ja kiusaa omiaan. Jos siis joku saa Jumalan lapsena osakseen tätä vihaa ja pilkkaa on se siis voimakas todiste maailman puolelta, että hänessä on Jumalan Henki ja että hän on Jumalan lapsi. Johannes tahtoo siis lohduttaa  ja rohkaista rakkaita lapsiaan, kaikkia Jumalan lapsia, näkemään tässä kaikessa myös todistuksen uskon vaikutuksesta, Kristuksen todellisuudesta ja Jumalan Hengen osallisuudesta. Lohduttautukaamme myös Pietarin sanoilla: ”Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne” (1Piet. 4:14).

ROHKAISUA JA LOHDUTUSTA

Lapseutemme perustus

Jumalan lapseutemme perustuu  Jumalan rakkauteen ja hänen valmistamaansa pelastukseen Jeesuksen ristin kuolemassa. Tämä lapseus on meille ansiotonta armon lahjaa. Sellaisena se on myös asema. Niinpä emme menetä Jumalan lapseuttamme yhtenä päivänä ja saa sitä takaisina seuraavana kun olemme riittävästi rangaisseet itseämme  tai tehneet tarpeeksi katumusharjoituksia. Jos menettäisimme lapseutemme yhden pahan ajatuksen ja lankeemuksen seurauksena menettäisimme täydellisesti ilon ja vapauden kristillisestä elämästämme. Silloinhan emme koskaan voisi olla varmoja, missä asemassa tai tilassa juuri nyt olemme. Silloin olisimme myös tilanteessa, jossa yhden päivän, ei, vaan jopa yhden tunnin tai jopa yhden minuutin aikana olisimme ehkä montakin kertaa seilanneet Jumalan lapsen ja perkeleen lapsen välistä maastoa. Pelastusvarmuudesta ei voisi puhuakaan ja armo olisi menettänyt merkityksensä. Laki säätelisi silloin lapseutemme perustaa ja anteeksianto tulisi lain täyttämisen ja katumusharjoituksen kautta. Mutta juuri tällaisestahan Jeesus tuli meidät lunastamaan ja vapauttamaan.

                 Kristityn suhde ja asema Jumalan edessä perustuu Jeesuksen työhön ja siihen mitä me Jeesuksessa Kristuksessa olemme. On tapahtunut ns. autuas vaihtokauppa, jossa Jeesus on ottanut sen, mitä me olemme ja me olemme saaneet sen, mitä Jeesus itse on. Näin siis Jeesuksen vanhurskaus luetaan ja puetaan meidän hyväksemme ja yllemme ja nyt kristitty elää kätkettynä Jeesukseen.

                 Jumalan rakkaus on tullut ylhäältä alas, kohdannut onnetonta ja epätoivoista syntistä ja pelastanut tämän. Jumalan lapsi perustautuu siis siihen armoon, joka kaikille, jotka uskovat, armosta annetaan.

 Lapseuden tuntomerkit

 Kuten jo olemme sen todenneet, Jumalan armo ja Jeesuksen todellisuus uskovaisen elämässä vaikuttaa hänessä Pyhän Hengen kautta uutta elämää. Tämä Jumalan lapseus saa aikaan sen, että haluamme sellaisina elääkin eli se saa meidät vihaamaan syntiä ja kaipaamaan pyhää elämää.  Johanneksen kirjeen tarkoitushan oli nimenomaan juuri lohduttaa ja vahvistaa hänen rakkaita hengellisiä lapsiaan heidän uskonkilvoituksessaan. Synnin ja armon, heikkouden ja voiman, pahan ja hyvän, perkeleen ja Jumalan välisen jännitteen kokeminen ja siinä eläminen on Johanneksen mukaan yksi Jumalan lapseuden tuntomerkki. Vanhat suomalaiset ”körtti-isät” lohduttivat synnin ja syntisyytensä alla kipuilevia Jumalan lapsia sanonnalla: ”Kun asiat ovat huonosti, ne ovat hyvin.” Tällä he tarkoittivat sitä, että synninhädässä ja omaa epäkelpoa kristillistä vaellustaan valittava on Jumalan työn alla, Pyhä Henki on vaikuttanut tuon synnin surun ja katumuksen murheen. Jos siis joku on Jumalan työn kohteena, Pyhän Hengen vaikutuksen alla, eikö hän siis olekin hyvissä käsissä tuntemuksistaan huolimatta?

                 Ruotsalainen pastori ja kirjailija Agne Nordlander havainnollistaa tätä jännitettä oivallisesti: ”Jokaisen aidon kristityn elämään sisältyy siis kokemusta kuolemasta ja ylösnousemisesta, heikkoudesta ja voimasta, kriiseistä ja voitoista, vastoinkäymisistä ja menestyksestä, surusta ja ilosta. Tämä työläältä tuntuva kaksinaisuus ei siis todista, että olen huono kristitty, valmis sanomaan kristillisyydelleni hyvästit, vaan pikemminkin se todistaa, että vaellan Kristuksen jalanjäljissä!”

Lapseuden toivo

Jumalan lapsina meillä on uusi toivo, Jeesuksen näkeminen. Kuka kaipaa nähdä Jeesuksen? Vain se, joka on saanut kohdata hänet, se, joka on saanut syntinsä anteeksi hänen veressään, se, joka opetuslapsi Tuomaksen tavoin sanoo hänelle: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Onhan tämä totta meidän itse kunkin kohdalla?