JOHANNEKSEN ENSIMMÄISEN KIRJEEN TUTKISTELUA

KYMMENES TUTKISKELU –  LAPSET, NUORET, ISÄT JA ÄIDIT

1.Joh. 2:12) Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. 13) Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet sen, joka on paha. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppinet tuntemaan Isän. 14) Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä olen kirjoittanut teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet sen, joka on paha.

                                                                                             1. Joh. 2: 12-14

MINÄ KIRJOITAN TEILLE

Isällisellä ja hellällä rakkaudella kirjoittaa iäkäs apostoli seurakunnille paimenkirjettään. Hänen suurin huolensa on, ettei kukaan uskovaisista Jumalan lapsista lankeaisi syntiin tai eksyttävien harhaoppien pauloihin.

                 Edellisissä jakeissa hän oli käyttänyt voimakkaita värejä ja luonut jyrkkiä kontrasteja kuvatessaan eroa Jumalan lasten ja muiden välillä. Toiset ovat totuuden lapsia, toiset valheen (2:4), toiset vaeltavat valkeudessa, toiset pimeydessä (2:8-11). Nyt voisi joku kysyä: Kenelle apostoli oikein kirjeensä kirjoittaa, mikä on hänen kohderyhmänsä? Onko Johanneksen tarkoituksena osoittaa kirjeensä niille, jotka ovat valheen ja pimeyden lapsia ja tarkoittaako hän, että hän pitää kirjeen saajia harhaan menneinä eksyttäjinä ja pimeyden tien kulkijoina? Tämän ajatuksen, joka saattaa jonkun lukijan mieleen nousta, Johannes torjuu voimakkaasti mutta samalla lämpimän rakkaudellisesti. Hän ei missään nimessä ajattele, että se Jumalan lasten joukko, jolle hän kirjeensä osoittaa, olisi niitä joiden hän kuvittelee olevan Jumalan armon ja rakkauden ulkopuolella. Hän osoittaa kirjeensä lapsukaisilleen, niille, jotka ovat hänen apostolisen paimenvirkansa huolenpidon ja opetuksen alla. Nämä lukijat ovat tunnustautuneet apostolin arvovallan ja opetuksen alle, tahtovat siinä pitäytyä ja siinä uskossa kilvoitella. Näin he Johanneksen ”lapsukaisina” ovat itse asiassa Jumalan lapsukaisia. Tämä joukko on hänen kirjeensä kohderyhmä ja hänen kirjeensä kirjoittamisen syynä on vahvistaa, lohduttaa ja tukea heitä.

                 Kautta aikojen on kristittyjen kesken (erityisesti teologien) kesken keskusteltu siitä, mitä apostoli tarkoittaa osoittaessaan kirjeensä lapsukaisille, isille ja nuorukaisille? Tarkoittaako hän tässä hengellisen elämän kasvua ja kehitysvaiheita vuosien saatossa? Ymmärtääkseni hän kuvaa osittain tätä mutta samalla antaa laajemman kuvan uskonelämän sisällöstä.

LAPSUKAISET

Käsittelemämme jakson hän aloittaa kertomalla, että kirjoittaa lapsukaisille (j.12) ja toistaa saman myöhemmin (j.13). Samaa sanaa hän käyttää toisen luvun alussa: ”Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi.” (1. Joh. 2:1). Näin hän aivan selvästi tarkoittaa käyttäessään sanaa ”lapsukainen” kaikkia Jumalan lapsia riippumatta siitä, mikä on heidän ikänsä tai se aika, jonka he ovat saaneet Jumalan lapsina elää.

                 Lapsukaisiaan hän kuvaa niiksi, joille on annettu synnit anteeksi hänen (Jeesuksen, kirj.huom.) nimensä tähden (j.12) ja niiksi, jotka ovat oppineet tuntemaan Isän (j. 13).  Huolimatta siitä, kuinka kauan joku on ollut Jumalan lapsi, näihin Johanneksen ilmaisemiin hengellisiin totuuksiin sisältyy koko uskonelämän perustus. Tämä on yhtä totta sellaiselle, joka juuri äsken antoi elämänsä Herralle kuin sellaisellekin, joka on saanut jopa vuosikymmeniä vaeltaa uskon teitä. Kaikki ovat aina ja koko vain niitä, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi eli armahdettuja syntisiä ja kaikki ovat aina ja koko ajan vain niitä, jotka oppineet tuntemaan Isän, ts. ovat Jumalan lapsia, Johanneksen kuvaamia lapsukaisia. Huolimatta siis siitä, mikä uskoontulomme hetki tai uskomme syvyys tai kasvun aste (suonette kankean ja epätarkan ilmauksen ikään kuin me voisimme sitä jotenkin mitata mutta parempaa sanaa en löydä tähän hätään) tämä on aina ja kaikille uskoville heidän uskonsa perustus ja yhtä totta. Olitpa sitten juuri uskoon tullut (lapsukainen), jo uskossa varttunut (nuorukainen) tai uskossa kypsynyt (isät ja myös äidit) olet kuitenkin aina vain armahdettu syntinen ja Jumalan lapsi, et enempää mutta et myöskään vähempää.

Nämä kaksi asiaa eivät muutu mihinkään vuosien saatossa ja eivät ole riippuvaisia uskomme kasvusta tai laadusta. Mutta totta kai nämä asiat, mikäli uskomme saa oikeaa hoivaa ja ruokaa, tulevat entistä merkityksellisemmiksi ja yhä syvemmin ymmärretyimmiksi. Asemaamme Jumalan edessä ne eivät kuitenkaan muuta.  Siksi jokainen, joka on uskova, on saanut syntinsä anteeksi ja tuntee Jumalan isänään eli on Jumalan lapsi. Tämä on aina Jumalan oman, Jumalan lapsen lähtökohta ja uskonelämän perustus.

                 Paavalilta löydämme seuraavat Jumalan lapseuteen liittyvät syvällisen lohduttavat sanat:

                 ”Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa,

                   ovat Jumalan lapsia. Sillä te ette ole saanet orjuuden henkeä

                 ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden

                   hengen, jossa me huudamme: ´Abba! Isä!`

                   Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa,

                   että me olemme Jumalan lapsia” (Room. 8:14-16).

                 Näin siis sekä Paavalin että Johanneksen opetus opetuslapseudesta ankkuroituu ensin ja ensisijaisesti Jumalan lapseuteen. Ihminen on joko Jumalan lapsi tai sitten ei.

                 Jokainen Jumalan lapsi tunnistaa omassa sisimmässään Paavalin esiin tuoman kokemusperäisen seikan. Kuinka luontainen onkaan Jumalan lapselle lähestyä kaikkivaltiasta Jumalaa sanalla ”Isä”. Olkoon sitten kysymyksessä hätä, tuska, ahdistus, vaiva, suru tai ilon ja kiitoksen purkaus. Isä on se kaikkein lähin ja luontaisin sana, jota me hänestä käytämme. Miksi emme käyttäisi jos kerran olemme hänen rakkaita lapsiaan, lapsukaisiaan. Ja opettihan jo Jeesus meitä rukouksessamme lähestymään Jumalaa sanoilla Isä meidän, joka olet taivaissa. Jokainen uskovainen on Jumalan lapsi ja jokainen Jumalan lapsi on oppinut tuntemaan Jumalan Isänään.

                 Samalla jokaisen Jumalan lapsen sisimmässä on Jumalan Hengen salattu todistus tästä lapseudesta. ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia” (Room.8:16). Tätä sisäistä kokemusta ja Hengen todistusta on miltei mahdoton kuvata, pukea sanoiksi tai analysoida. Se, joka ei ole sitä omassa elämässään kokenut, ei voi tästä mitään ymmärtää. Se jää hänelle käsittämättömäksi. Vasta kun Pyhä Henki on saanut vaikuttaa ihmisessä pelastavan uskon, jonka seurauksena ihminen on saanut syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä (j. 12), saanut uuden yhteyden Isään ja Jeesukseen Kristukseen (1. Joh. 1:3) ja oppinut tuntemaan Jumalan Isänään (j. 13), on myös hänen sisimmässään tapahtunut suuri muutos; Jeesus itse on tullut hänen sydämeensä asumaan. Tämä on tapahtunut Pyhän Hengen työn kautta ja Pyhässä Hengessä. Nyt Pyhä Henki salatulla tavalla on kristityn ihmisen sydämessä todistamassa tästä muutoksesta ja lapseudesta. Oikeastaan voimme sanoa, että Pyhä Henki on itse todistus. Vain Pyhässä Hengessä voimme todella sanoa Jumalalle. ”Abba. Isä!”

                 Kuinka monen Jumalan lapsen omakohtainen kokemus onkaan, että silloin kun ei enää itse jaksa, kykene tai osaa mitään rukoilla eikä pysty edes apua huutamaan, silloinkin sydämestä on noussut tämä Hengen vaikuttama rukous. ”Abba. Isä!”

                 Tähän Jumalan lapsen asemaan rakentuu ja perustuu sitten kaikki muu kristityn elämässä. Niin kuin elämässä yleensä niin myös hengellisessä elämässä tapahtuu kasvua, varttumista ja kypsymistä. Mutta lapseus ja lapsen asema ei muutu. Niinpä Paavali sanookin: ”Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä…” (Room. 8:17).  Asemamme Jumalan lapsina ei siis perustu uskonelämämme kasvuun, kypsyyteen tai saavutuksiin vaan yksinkertaisesti lapseuteen. Näin siis jokainen kristitty on aina ja ensisijaisesti Jumalan lapsi, lapsukainen ja näin siis; kun Johannes kirjoittaa lapsukaisilleen, hän kirjoittaa yhteisesti kaikille niille, jotka ovat oppineet tuntemaan Isän ja saaneet syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen nimessä eli Jumalan lapsukaisille.

NUORUKAISET

Seuraava ikäryhmä, jota Johannes kuvaa on isät. Vaihdamme kuitenkin tässä nyt järjestystä ja puhumme muutaman sanan nuorukaisista. Nämä Johanneksen kuvaamat nuorukaiset ovat niitä, jotka ovat voittaneet pahan (j.13, 14) ja jotka ovat väkeviä, koska Jumalan sana pysyy heissä (j.14). Hengellistä elämää tulisi aina leimata kasvu. Vaikka pohjimmiltaan olemme aina Jumalan lapsia, voimme, tai paremmin sanottuna meidän tulisi, lapsina kasvaa. Olemme jo todenneet miten juuri tätä hengellistä kasvua Johannes kuvaa puhuessaan nuorukaisista ja isistä.

                 Hengellinen elämä ei ole vain pelkää iloa, lepoa ja rauhaa. Se on myös todellista taistelua ja sotaa. Tätä hengellistä sodankäyntiä käydään hengellisin asein, eli Jumalan sanalla. Kristitty kasvaa uskossaan käyttämällä ja käyttämään Jumalan sanaa. Näin hän saa kokea Jumalan sanan voimaa ja voittoja omassa elämässään. Tällaiseen hengelliseen kasvuun, joka samalla tuo mukanaan kilvoitukseen ja uskontaistelun jokaista kristittyä ohjataan. Johannes kirjoittaa sellaisille kristittyjen ryhmille, joiden elämässä hän oli havainnut Jumalan sanan vaikutusta ja voimaa. Tämän perusteella he olivat kykeneviä vastustamaan pahaa eivätkä vain vastustamaan vaan jopa voittamaan. Monille muistunee mieleen Paavalin kirje efesolaisille, jossa hän puhuu Jumalan sota-asuun pukeutumisesta ja miten taistelussa pahaa vastaan voidaan kyetä vastarintaan, kestämään ja voittamaan. (Ef. 6:10-20). Korinttolaisille kirjoittaessaan samainen Paavali joutui kuitenkin aikoinaan valittamaan, että ne, joiden jo piti olla aikuisia, kypsyneitä kristittyjä, osoittautuivatkin sellaisiksi hengellisiksi lapsiksi, jotka eivät pystyneet vastaanottamaan vahvaa ruokaa. He eivät olleet oppineet elämään Jumalan sanasta ja käyttämään sitä (1. Kor. 3. 1-3). Millaisiahan paimenkirjeitä Paavali ja Johannes kirjoittaisivat meidän aikamme seurakunnille, meille?

ISÄT JA ÄIDIT

Johannes kirjoittaa isille seuraavasti: ” Te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut” (j. 13,14).  Ymmärtääkseni tässä on kysymys syvemmästä Jumalan tuntemisesta kuin vain Jumalan tuntemisesta isänä, joka on siis jokaisen Jumala lapsen etuoikeus ja kiistämätön tuntomerkki. Tämä ikuisen kolmiyhteisen Jumalan tunteminen on sitä tuntemista, joka toteutuu henkilökohtaisen yhteyden ja kokemuksen kautta. Kysymys on siis syvästä sisällisestä hengellisestä kasvusta, uskonyhteydestä Jeesukseen ja Jeesuksen kautta isään, itse asiassa eräästä uskonelämämme merkityksellisimmistä, syvällisemmistä, mystisimmistä ja autuaimmasta päämäärästä – Jumalan todellisesta tuntemisesta.

                 Tämänkaltainen Jumalan tunteminen on enemmän kuin opittua tietoa Jumalasta. Teologista tietoa Jumalasta saamme lukemalla vaikkapa kristillisen dogmatiikan kirjoja. Voimme myös lukea Raamattua ja meistä voi tulla Raamattu-tietäjiä (voi kunpa kaikki olisimmekin sellaisia) mutta tämä ei vielä riitä. Tiedämme, että on monia oppineita, viisaista ja kuuluisia teologeja ja kirkonmiehiä/naisia jotka hallitsevat teologian ja Raamatun mutta eivät tunne Jumalaa. Pelkkä tieto ilman henkilökohtaista uskoa ja yhteyttä Jumalaan ei riitä. Kaiken oikean tiedon, mitä Jumalasta voidaan tietää, tulisi tulla meissä lihaksi, todelliseksi. Jos sana ei pääse sydämemme ja saa sitä muuttaa Pyhän Hengen vaikutuksesta Kristuksen kaltaiseksi, tietomme jää hedelmättömäksi ja turhaksi. Pahimmassa tapauksessa tätä tietoa voidaan jopa käyttää Jumalaa ja hänen tuntemistaan vastaan.

                 Kun Johannes kirjoittaa isille hän kirjoittaa niille isille ja äideille, jotka ovat oppineet vuosien saatossa henkilökohtaisesti ja omakohtaisen kokemuksellisesti tuntemaan Jumalan sisäisellä tasolla. Tätä tuntemista voitaneen verrata pitkään ja onnelliseen avioliittoon, jossa puolisot ovat oppineet tuntemaan toinen toisensa läpikotaisin (Jumalaa emme kyllä koskaan opi tuntemaan läpikotaisin, aina jää uutta ihmeteltävää, me olemme rajalliset, Jumala on ääretön). Vuosien yhteiselon saatossa heidän suhteensa on syventynyt ja yhdessäolonsa luonne muuttunut toinen toistaan kunnioittavammaksi.

                 Tällainen vaeltaminen Jumalan yhteydessä, joka on valkeudessa vaeltamista (1. Joh. 1:7), kasvattaa hengellisiä isä ja äitejä. Tällaiset isät ja äidit ovat niitä hengellisiä isiä ja äitejä, joiden opetusta kuunnellaan ja joiden luokse hakeudutaan sielunhoitoon, heihin luotetaan ja heihin tukeudutaan. Nämä hengelliset isät ja äidit, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan, johdattavat muitakin Jeesuksen luo Jumalan tuntemiseen.

                 Suokoon kolmiyhteinen Jumala meille sen armon, että mekin kasvaisimme hänen tuntemisessaan niin, ettemme ainoastaan tietäisi jotakin Jumalasta vaan että todella, henkilökohtaisesti, syvän persoonallisesti tuntisimme hänet.

                                                                                       Amen!