JOHANNEKSEN ENSIMMÄISEN KIRJEEN TUTKISTELUA

JOHDANTO

Johanneksen kirjeestä ei käy suoraan ilmi, kuka on kirjeen kirjoittaja. Kristillisessä perimätiedossa kirjettä on kuitenkin pidetty apostoli Johanneksen kirjoittamana. Tätä tukee myös sen sanakaltaisuus Johanneksen evankeliumin kanssa. Koska ei ole mitenkään mahdotonta, etteikö Johannes olisi voinut ko. kirjettä kirjoittaa ja koska perimätieto niin kertoo ja koska ei ole ilmennyt mitään vakuuttavia faktoja, jotka kiistatta todistaisivat jotakin muuta, pidämme tätä teosta apostoli Johanneksen kirjeenä, kuten Raamattummekin sen otsikoi.

                 Yleisesti kirje on ajoitettu ensimmäisen vuosisadan loppupuolelle, jolloin kirjoitusajankohdaksi sattuisivat vuodet 85-100. Joka tapauksessa Johannes oli tuolloin jo iäkäs mies. Samoille vuosille ajoittuu myös hänen näkynsä Patmos-saarella eli Ilmestyskirja.

                 Perimätiedon mukaan apostoli Johannes oli ottanut Jeesuksen ristillä lausumien sanojen johdosta Jeesuksen äidin, Marian, huostaansa (vaimo, katso poikasi, poika, katso äitisi). Ns. juutalaissotien (66-70 j.Kr) mullistusten seurauksena kristityt pakenivat Jerusalemista. Johannes asettui perimätiedon mukaan  Efesoon, josta käsin hän väsymättä ja erityisellä rakkaudella hoiti ja ohjasi Vähän – Aasian alueen seurakuntia. Efesoon hänet myös haudattiin.

                 Johanneksen aikana oli toteutunut Paavalin pelko tai profetia. Paavalihan oli aikoinaan toiminut Efesossa useita vuosia ja nähdessään viimeistä kertaa ko. seurakunnan vanhimpia hän varoitti ja muistutti heitä sanoen: ” Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itse kutakin” (Ap.t. 20: 29-31).

Alkuseurakunta joutui heti alussa taisteluun kahdella rintamalla; toisaalta oli suoranainen viha ja vaino, toisaalta oli kysymys oikean ja puhtaan opin säilyttämisestä. Vaino ja viha tulee seurakunnan ulkopuolelta, harhaopit pääsääntöisesti sen sisäpuolelta. Vainoissa on vaarana luopumus tai kompromissi, harhaopissa vaarana on totuudesta, pelastuksesta ja Jeesuksesta pois poikkeaminen. Jälkimmäinen taistelu on syynä Johanneksen kirjeeseen.

Johannes kirjoittaa tällaisista seurakuntaan pujahtaneista valeopettajista: ”Lapsukaiseni, nyt on viimeinen aika. Ja niin kuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika. Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet: muta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä  meidän kanssamme” (1Jh. 2:18-19).  Näin Johannes paljastaa harhaopettajat ja heidän lähteensä, se ei ole kukaan muu kuin antikristus eli Kristuksen vastustaja, pimeyden

ruhtinas. Harhaopit ovat antikristuksen oppeja, jotka tuhoavat seurakunnan ja siksi seurakunnan tulee olla tietoinen tästäkin vaarasta.

Voimme sanoa, että Johanneksen kirjettä hallitsee kaksi suurta teemaa. Kirje voidaan jopa jakaa kahteen osaan näiden teemojen mukaan. Nämä kaksi suurta perusajatusta ovat;  JUMALA ON VALKEUS (1Jh.1:5) ja JUMALA ON RAKKAUS (1Jh.4:8).

Kirjeessä toistuvat samat ajatuskulut (ajatuspiirit) kuten: Yhteys Jumalaan, synnin hylkääminen, rakkaus Jumalaan ja hänen käskyjensä pitäminen, veljellinen rakkaus ja maailman hylkääminen. Näihin teemoihin Johannes palaa toistuvasti, laajentaen ja syventäen niitä päämääränään, että lukijat soveltaisivat näitä opetuksia omaan elämäänsä.

Nämä ajatuspiirit ovat kuin toistuvia spiraaleja ja niissä ilmenee selkeät käytäntöön soveltamisen testit, joiden valossa jokaisen tulee koetella itseään. Nämä ovat opillinen, moraalinen ja sosiaalinen testi. Se mitä opetamme Jumalasta, miten suhtaudumme Jumalan käskyihin ja miten elämme suhteessamme lähimmäisiin paljastaa, mitä me olemme. Nämä testit ovat tarkoitetut seurakunnan ja yksityisen kristityn jokapäiväiseen käyttöön. Ne ovat avuksi jotta ymmärryksemme Jumalasta säilyisi oikeana, jotta eläisimme pyhityksessä Jumalan valkeudessa ja että rakastaisimme toinen toisiamme. Niinpä esim. yksi huomattava kommentaari Johanneksen kirjeistä onkin saanut otsikon; Elämän testit.

Johannes kuvaa maailmaa ja kristillistä elämää suurien vastakkain asettelujen kautta, jotka sulkevat pois toinen toisensa.  Sanaparit Jumala/Perkele, Kristus/antikristus, totuus/valhe, valkeus/pimeys, rakkaus/viha, elämä/kuolema ovat luonteenomaisia Johanneksen kirjeessä. Johannes ei tunne ns. kultaista keskitietä. Ihminen on joko kristitty tai ei ole, uskoo tai ei usko, vaeltaa valkeudessa ja totuudessa tai sitten ei jne.

Mutta mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Miten tällainen elämä on minulle, heikolle, vaivatulle ja kiusatulle tavalliselle riviuskovaiselle mahdollista? Johanneksen kirje johdattaa meidät uskon salaisuuden äärelle. Uskon salaisuus, uskon voitto ja uskon voima on JEESUS. Johannes maalaa silmiemme eteen kuvan VAPAHTAJASTA, joka kutsuu ja odottaa katuvaa syntistä luokseen puhdistaakseen tämän kaikesta vääryydestä (1Jh.1:7-10), antaakseen tälle jatkuvasti oman läsnäolonsa lohdutuksen ja oman elämänsä voiman, sillä hän itse asuu uskovan sydämessä (ks. esim. 1Jh.4:12-17).

Johannesta on kutsuttu erityisesti rakkauden apostoliksi. Hänen kirjeistään huokuu voimakas halu nähdä käytännön kristillisyyden toteutuminen seurakunnan keskellä ja kristittyjen jokapäiväisessä elämässä. Tämä näkyy hänen kehotuksessaan: ”Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan” (1Jh. 4:7). Tämä on myös kirjeen yksi avainjakeista.

Sanalla sanoen, Johanneksen kirjeen pääsanoma on lohduttaa ja rohkaista Jumalan seurakuntaa. Johannes tahtoo, että tuntisimme Jumalan rakkauden. Hän kirjoittaa, jotta saisimme oikean lohdutuksen kilvoituksessamme ja että voisimme ja osaisimme rakastaa toinen toistamme Kristuksen sydämellisellä rakkaudella. Hän huolehtii, että kaikessa pitäisimme kiinni oikeasta ja luotettavasta sanasta, jota hän ensin kuvaa elämän Sanana ja jonka sisältö ja joka ei ole ei ole kukaan muu kuin Jeesus.

Tällaista kirjettä ryhdymme nyt tarkemmin tutkiskelemaan. Rukoilkaamme, että Pyhä Henki, joka on tämän kirjeen inspiroinut, saisi johdattaa meitä niiden taivaallisten aarteiden osallisuuteen, jotka tähän kirjeeseen sisältyvät.

                                                                                                                                                                           ENSIMMÄINEN TUTKISKELU – ELÄMÄN SANA

1)Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme, elämän Sanasta – 2) ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille – 3) minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa. 4) Ja tämän me kirjoitamme, että meidän ilomme olisi täydellinen.

                                                                                                 1Jh.1:1-4

ELÄMÄN SANA - JEESUS

Näillä sanoilla on Pyhä Henki johdattanut apostoli Johannesta alkamaan sanomansa.  Lähtökohtamme on, kuten kaikissa muissakin Raamatun kirjoituksissa, että tässäkin se, mitä Johannes sanoo, on yhtä kuin mitä Jumala puhuu. Jumala siis puhuu meille näissä sanoissa, tässä kirjeessä, Johanneksen kautta. Näin siis, aina kun luemme tätä kirjettä, luemme Jumalan puhetta ja rukouksemme tulisi olla, että sen oikein kuulisimme ja oikein ymmärtäisimme. Emme ole siis jonkun henkilön, tässä tapauksessa Johanneksen, uskonnollisten tai hengellisten pohdiskelujen äärellä tai hänen näkökulmiensa ja teologisten korostuksiensa parissa, vaan itse Jumalan sanan äärellä. Tämä on lähtökohtamme ja asenteemme 1 Johanneksen kirjeen tutkiskeluumme.

                 Muutamalla lauseella Johannes avaa silmiemme eteen valtavia, kosmisia, ikuisuudesta lähteviä ja ikuisuuteen yltäviä näköaloja. Hän kertoo, että hänen aiheensa on Jeesus. Jeesuksesta hän puhuu ja kirjoittaa, Jeesus on hänen opetuksensa, kirjoitustensa ja sanomansa lähtökohta, keskipiste, sisältö ja päämäärä. Hän tahtoo johdattaa kuulijansa/lukijansa Jeesuksen luo, Jeesuksen yhteyteen, Jeesuksen tuntemiseen. Olkoon siis meilläkin tämä sama päämäärä. Rukoilkaamme, että Pyhä Henki saisi avata meille tätä sanaa(omaa sanaansa) ja johtaa meidätkin kokemaan yhä syvemmin näitä iankaikkisia hengellisiä totuuksia.

                 Syvällisin, suorastaan runollisin, kielikuvin Johannes kuvaa lukijoilleen kuka ja millainen tämä Jeesus on. On kuin hän tahtoisi maalata silmiemme eteen voimakkaan ja värikylläisen muotokuvan. Hän ei siis tyydy pelkästään neutraaliin dogmaattiseen analyysiin sommittelusta, muodoista, käytetyistä väreistä ja värisävyistä. Ei, hän maalaa haltioituneena, Pyhän Hengen inspiroimana, eteemme kolmiulotteista maalausta kolmiyhteisestä Jumalasta, joka on aivan erityisellä tavalla ilmoittanut itsensä ja tullut keskuuteemme Jeesuksessa Kristuksessa. Yhtä lailla voisimme sanoa, että hän on kuin haltioitunut runoilija, joka pyrkii kuvaamaan

ihmiskielellä asioita, jotka ihmiskielelle ja ihmismielelle ovat tähän asti olleet saavuttamattomat.

                 Vaikka Johanneksen kielikuvat ovat runollisia ja kosmisiin mittasuhteisiin yltäviä eivät ne ole pelkästään runoa tai kielikuvaa. Ne pitävät sisällään äärettömän tärkeitä ja iankaikkisia totuuksia koskien Jumalan olemusta ja Jeesuksen persoonaa. Tässä mielessä ne ovat syvällistäkin syvällisempää teologiaa (jumaluusoppia), selkeääkin selkeämpää dogmatiikkaa (oppia), kristalliakin kirkkaampaa kristologiaa (oppia Kristuksesta) ja timantin loistoakin hohtavampaa soteorologiaa (pelastusoppia).

                 Muutamin yksinkertaisin lausein hän vie meidät syvällisten ja ajattomien totuuksien äärelle, totuuksien, jotka uskottuina ja vastaan otettuina johdattavat todelliseen Jumalan yhteydessä elettävään elämään mutta vääristeltyinä tai hyljättyinä johtavat ikuiseen kuolemaan ja ikuiseen eroon Jumalasta. Nämä totuudet ovat siis totuuksia elämästä ja kuolemasta, pelastuksesta ja kadotuksesta, uskosta ja epäuskosta, valkeudesta ja pimeydestä. Ne eivät ole eivätkä saa olla kenellekään yhdentekeviä.

                 Kaiken keskipisteenä ja mittapuuna on Hän, josta Johannes käyttää alkuun nimitystä  ”elämän Sana” (j.1). - huomatkaamme, että Raamatun kääntäjät käyttävät tässä yhteydessä sanasta sana isoa S –kirjainta. Tällä on tahdottu korostaa, että kysymys on enemmästä kuin vain sanasta, tämä Sana on joku eli persoona eli Jeesus.

Kaikki siis keskittyy Jeesuksen persoonan ympärille. Haltioituneen ylevästi Johannes kuvaa Jeesusta monin eri tavoin. Sanoista löytyy ylistystä, palvontaa, mystiikkaa, riemua, iloa, rakkautta ja kiitosta. Ja samalla ne ovat  Jumalan itse-ilmoitusta, Jumalan puhetta ja Jumalan  opetusta siitä, kuka ja millainen Jeesus on. Sanat ovat niin selkeitä, että lapsikin voi ne ymmärtää ja samalla niin syvällisiä, että oppineet teologitkin ovat niistä ihmeissään.

Mutta miksi tällaista tarvittiin ja tarvitaan? Yksi selitys ja syy on siinä, että seurakunnat, joille Johannes kirjoittaa, olivat suuressa sisältä nousevassa vaarassa. Niiden keskuuteen oli salakavalasti tuotu vaarallista harhaoppia. Tämä oppi oli johdattamassa uskovia pois evankeliumin totuuksista ja vääristi  kuvan Jeesuksesta. Se Jeesus, josta Johannes oli seurakunnille kertonut, ei ollut näiden harhaopettajien Jeesus.  Nämä seurakuntiin pujahtaneet harhaopettajat käyttivät kylläkin samoja sanoja kuin kristitytkin, mutta antoivat niille toisen sisällön. He kyllä puhuivat Jeesuksesta, mutta eivät niin kuin Johannes ja muut apostolit olivat puhuneet (tämä vaara on meidänkin ajassamme ja tulemme jatkossa puhumaan tästä enemmän). Mutta Johannes tahtookin jälleen maalata ”aidon Jeesuksen” kuulijoidensa silmien eteen,  jotta he aitoa maalausta katsomalla voisivat erottaa väärennöksen ja harhan.

Jos näet joku tuntee aidon, hän osaa myös tunnistaa väärennöksen. Niinpä Johanneskaan ei ryhdy analysoimaan eksyttäjien harhoja, vaan hän keskittyy kuvaamaan Jeesusta sellaisena kuin hän oikeasti ja todellisesti on. Jeesus on hänen puheensa ydin ja sisältö. Millainen on siis ”aito Jeesus”, tosi ja oikea elämän Sana? Johanneksen maalaus kertoo meille sen.

Elämän Sana, Jeesus, on iankaikkinen

”Mikä on alusta ollut” (j.1), viittaa kaiken alkuun eli siihen, mikä on aina ollut. Näin siis Jeesus, elämän Sana, on iankaikkisesta ollut. Tähän pysähtyy ihmisen järki ja ymmärrys. Lasten kysymykseen: ”Mistä maailma tuli? ”, vastaamme. ”Jumala loi maailman.” Väistämättömään jatkokysymykseen: ”Mistä Jumala tuli?” vastaamme, että ”Jumala ei tullut mistään, hän on aina ollut.” Tämän syvemmälle emme pääse. Mutta itse asiassa olemme kyllä aika syvällä sillä tämä viittaus alkuun vie meidät itse ikuisuuteen. Samalla elämän Sanan ikuisuus vie meidät toisen suuren ”salaisuuden” äärelle; Jumalan kolmiyhteyteen. Jumala on yksi mutta hän ilmaisee itsensä kolmena toisistaan erottuvina persoonina Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.

                 Elämän Sanan iankaikkisuus ilmoittaa hänet siis ennen kaikkea ”tuonpuoleisena”, ei luotuna ja ei tästä maailmasta kotoisin olevana. Usein puhutaan ns. Kristuksen  pre-eksistentista, ikuisesta ennaltaolemisesta. Ts. hän oli olemassa jo ennen olemistaan so. syntymistään ihmiseksi neitsyt Mariasta. Jeesus on siis iankaikkinen ja koska vain Jumala voi olla ja on iankaikkinen, Jeesus on Jumala.

Elämän Sana, Jeesus,  on  Jumalan Poika

Jeesus iankaikkisena elämän Sanana oli Isän tykönä (j.2). Tämäkin  Johanneksen ilmaus korostaa Jeesuksen iankaikkisuutta mutta samalla se korostaan  sitä, että Isä ja Poika, elämän Sana, Jeesus, vaikka ovat yksi ja yhtä, ovat samalla erotettavissa toisistaan. Monille muistunee tässä yhteydessä Johanneksen evankeliumin alkusanat: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä” (Jh.1:1-2).

                 Johannes jatkaa kuvaamalla elämän Sanan ja Isän Jumalan keskinäistä yhteyttä. Elämän Sana ei ole kukaan muu kuin Jumalan Poika (j.3). Kun me siis puhumme Jeesuksesta, me puhumme hänestä yhtäältä ikuisena Jumalana, mutta toisaalta ja useimmin kolmiyhteisen  Jumalan toisena persoonana, Jumalan Poikana.

Elämän Sana, Jeesus,  on historiallinen

Johanneksen julistus Jeesuksesta perustuu hänen omakohtaiseen kokemukseensa. Iankaikkinen elämän Sana, Jumalan Poika, on tullut ihmisten keskuuteen todellisena ihmisenä, persoonana nimeltä Jeesus. Hän on todellisesti ja aidosti ilmestynyt

historiassa. Häntä voitiin koskettaa, häntä voitiin kuulla, hänet voitiin nähdä. Siitä mitä hän sanoi, opetti tai teki, Johannes muiden apostolien kanssa todistaa ja puhuu. Näin hän viittaa historialliseen tapahtumaan menneessä ja tämän tapahtuman jatkumoon nykyajassa. Hänen ja muiden apostolien todistuksen kautta  (”me puhumme, olemme nähneet, me julistamme”) Johanneksen julistus ankkuroituu näiden tosiasioiden varaan eli Jeesus on kirjaimellisesti historiallinen henkilö.

                 Huomioikaamme se, että Johanneksen kirje ei putkahtanut lukijoiden keskuuteen kuin uskonnolliseen tai hengelliseen tyhjiöön. Se, mitä hän kirjoitti, ei ollut ollenkaan uutta. Hän oli opettanut ja julistanut näitä asioita aiemmin, uudelleen ja uudelleen. Tässä hän tahtoo jälleen muistuttaa ytimekkäin sanoin opetuksensa aiemmasta sisällöstä. Jälleen hän siis maalaa Jeesuksen muotokuvaa seurakunnan eteen. Tässä muotokuvassa hän tahtoo korostaa juuri em. seikkoja. Kristuksen seurakunnalle ja Jumalan lapselle on luovuttamaton totuus, uskon perusta se, että Jeesukseen uskotaan tosi Jumalana, Jumalan Poikana ja lihaan tulleena, tosi ihmiseksi syntyneenä.

APOSTOLINEN TODISTUS

Näin on siis silmiemme edessä maalaus, mestariteos, Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt kuvaus ja ilmoitus Jeesuksesta. Jeesuksen suuruus ja kirkkaus ilmestyy eteemme näissä sanoissa. Jumalan iankaikkinen rakkaus ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan maalataan syvin, mutta yksinkertaisin sanoin eteemme. Pelastus Jeesuksessa kirkastetaan synnin vaivaamalle sielulle ja vaivatulle omalletunnolle ja osoitetaan tietä Jumalan anteeksiantamukseen, hengelliseen puhdistukseen ja elämän uudistukseen. Ihmeellinen on Jumalan rakkaus, ihmeellinen on Jeesuksen ristinkuolema meidän edestämme, ihmeellinen on Jumalan armopäätös lähettää Poikansa syntymään ihmiseksi ja pelastaa ihmiskunta Poikansa ristinkuoleman kautta; totisesti ihmeellinen on Jumalan armo ja Jeesuksen rakkaus. Näin näissä sanoissa on meille, heikoille syntisille, avattu tie Jumalan yhteyteen ja osallisuus Jumalan rakkauteen. 

 Samalla nämä meille annetut sanat varjelevat meitä pysymään tässä uskossa ja tässä opissa. Johanneshan, kuten olemme todenneet, kirjoitti kirjeensä tilanteessa, jossa seurakunta kohtasi monenlaista väärää ja eksyttävää opetusta. Tätä väärää ja eksyttävää opetusta vastaan hän asettaa oikean apostolisen opin rohkaisten ja muistuttaen lukijoitaan, että he pitäytyisivät siinä ja vain siinä. Samalla hän antaa myös eväät arvioida ja koetella kaikkea uskonnollista ja hengellistä julistusta ja opetusta.

Johannes todistaa itsestään arvovaltaisena Jeesuksen todistajana ja hänen sanomansa välittäjänä. Samaa hän todistaa muista opetuslapsista eli apostoleista. Kun  Johannes käyttää kirjeessään muotoa ”me”, viittaa hän tällä yhteiseen todistukseen muiden apostolien kanssa.  Tässä on siis kysymys apostolisesta traditiosta, jonka he ovat välittäneet eteenpäin. Näin ollen se kuva Jeesuksesta, jonka hän on maalannut kuulijoidensa (nyt lukijoidensa) silmien eteen on totuudellinen. Tästä luonnollisesti seuraa, että apostolinen opetus Jeesuksesta on normatiivinen.  Apostolisesta opetuksesta poikkeava opetus tai peräti sen kieltävä opetus ei siis ole kristillistä opetusta eikä sitä opettava ole oikea kristillinen julistaja tai opettaja.

Seurakuntiin pesiytynyttä eksyttävää opetusta vastaan Johannes asettaa  oikean, aidon kristillisen opetuksen ja julistuksen. Sitä hän tahtoo kuvata, selittää ja opettaa. Hän ei siis tahdo kiinnittää mieliämme harhaan ja harhan olemukseen, vaan oikeaan, totuuden olemukseen. Tämä totuus on Jeesus, ihmiseksi syntynyt iankaikkisen Jumalan iankaikkinen Poika.

Tämänhän olivat Johanneksen kuulijat jo kuulleet monesti ja monta kertaa, kuten jo olemme todenneet, mutta heidän täytyi kuulla tämä vielä kerran. Senkin olemme jo todenneet, että kyse on ns. luovuttamattomista totuuksista. Nämä totuudet muodostavat uskon perustan. Jos näitä perusteita horjutetaan tai ne kielletään, murretaan kristillisen pelastusopin ydin. Tästäkin me puhumme myöhemmin paljon lisää.

                 Olemme kuulleet opetusta siitä, että alkuaan kristinusko olisi ollut mitä moninaisimpien uskomusten ja opetusten temmellyskenttä. Tämän opetuksen mukaan ei olisi ollut mitään yhtä yhteistä alkuperäistä ja aitoa kristillistä käsitystä tai opetusta. Olisi ollut vain monia erilaisia näkökulmia, korostuksia, koulukuntia ja suuntauksia, joista mikään ei olisi ollut toista aidompi, alkuperäisempi tai totuudellisempi. Se, että kristinusko on säilynyt meille tässä muodossa, olisi vain sattuma. Moninaisista syistä  (usein nämä oletetut syyt esitetään ”varmuuden vuoksi” negatiivisin sävyin) johtuen nykyinen kristillinen käsitys tai suuntaus” pääsi voitolle ja siksi kristinusko on tänään tällaista, sanovat he. Tämän käsityksen mukaan ei siis olisi ollut eikä voisi olla olemassa mitään alkuperäistä, oikeaa, normatiivista kristinuskoa/kristillistä uskoa tai oppia. Olisi vain erilaisten käsitysten ja uskomusten kirjava joukko. Mitä me tähän sanomme?

                 Vastaamme, että tiedämme todellisen ja alkuperäisen, muuttumattoman kristinuskon olevan olemassa ja että se on löydettävissä tänäkin päivänä, jopa varsin helposti ja yksinkertaisesti. Se on löydettävissä Raamatussa. Raamatun kirjoitukset, tässä tapauksessa Uuden testamentin kirjoitukset, joista käsittelemämme 1 Johanneksen kirje löytyy, ovat apostolisen opetuksen tallete. Raamattu on siis näin ollen uskomme ja oppimme ylin ja ainoa auktoriteetti. Niin yksinkertaista se on.

                 Toteamme myös, että 1 Johanneksen kirje todistaa selkeästi kahdesta olemassa olevasta opetuksesta; alkuperäisestä apostolisesta opetuksesta (kristinuskosta) eli siitä, mitä hän ja muut apostolit edustavat ja sitä vastaan hyökkäävistä harhaopettajista. Monenlaisia harhaoppeja ja eksytyksiä alkoi vaikuttaa siellä, missä Jeesusta julistettiin. Siksi Johanneskin kirjoitti kirjeensä. Edelleen toteamme myös sen, ettei yksikään näistä em. eksytyksistä tai harhaopeista ole

hävinnyt mihinkään. Ne vaikuttavat edelleenkin vaikka niiden nimet uskomuksina, oppisuuntina tai filosofisina käsitteinä ovatkin saattaneet vuosisatojen aikana

muuttua. Jotkut ovat vain vaihtaneet pukuaan ”modernimmaksi” mutta ovat sisällöltään samoja kuin ennenkin. Kristillinen usko ”taistelee” siis edelleen tätä samaa taistelua uskon vääristäjiä ja harhaoppeja vastaan. Tähänkin asiaan palaamme  myöhemmin uudelleen jatkaessamme Johanneksen ensimmäisen kirjeen tutkiskelua.  

Tämän vuoksi kristillinen kirkko on joutunut määrittelemään uskontunnustuksensa ja tunnustuskirjansa. Esimerkiksi kolmas uskontunnustuksemme, Athanasiuksen uskontunnustus, joka on vähiten tunnettu ja vähiten käytetty, tunnustaa heti alkulauseessaan ” Jokaisella, joka tahtoo autuaaksi tulla, täytyy ennen kaikkea olla yleinen usko; se, joka ei sitä puhtaana ja ehyenä säilytä, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen. Yleinen usko taas on tämä: me…” Ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät siis suhtautuneet välipitämättömästi siihen mitä opetettiin. Väärä oppi johtaa aina huonoon lopputulokseen.

Opilla on siis suuri merkitys. Oppi on kuin tien viitta tai viittatien merkit. Se on meille ohjeeksi, suojaksi ja oppaaksi. Mutta muistakaamme, pelkkä oikea oppi ei vielä riitä. Meillä tulisi olla oikean opin mukainen henkilökohtainen uskon elämä. Turhaan eivät isämme ole puhuneet kuolleesta ortodoksiasta, hengettömästä puhdasoppisuudesta. Sydämemme täytyy olla kiinnittynyt Jeesukseen, sillä Jeesus on se elämän Sana, joka antaa meille todellisen, iankaikkisen hengellisen elämän

                 Kristittyinä liitymme apostoliseen todistukseen ja siksi uskomme horjumatta, että pyhissä Raamatun kirjoituksissa on meille talletettu ja välitetty ainoa todellinen ja alkuperäinen kristillinen usko ja uskonkäsitys. On siis löydettävissä todellinen, oikea, luotettava, ainoa alkuperäinen kristillinen usko ja oppi. Se on se, jota alusta asti apostolit ovat opettaneet ja jonka he meille kirjoituksissaan Pyhän Hengen johtamina ovat välittäneet.  Tätä oikeaa uskonkäsitystä ja vääristelemätöntä kuvaa Jeesuksesta on Johanneskin teroittanut mieliimme. Toteamme siis vielä kerran: apostolinen todistus on oikean kristillisyyden todistus, mittapuu, jolla muita uskomuksia ja opetuksia arvioidaan ja että Uusi testamentti on tämän todistuksen luotettava tallete ja välittäjä.

                 Oman iankaikkisen autuutemme ja terveen uskonelämämme tähden tahdomme kiinnittää katseemme Jeesukseen, siihen Jeesukseen, jonka Raamattu silmiemme eteen kuvaa.  

MEKIN KUULLEET, NÄHNEET, KOSKETTANEET

Meidän Hengellinen kokemuksemme on myös tämä. Olemme nähneet luomattoman valon, Kristuksen, nähneet hänet ristillä ja kokeneet hänen parantavan ja uudistavan kosketuksensa. Uskossa mekin olemme koskettaneet häntä, tarttuneet hädässämme

kiinni hänestä, luoneet silmämme häneen ja astuneet sisälle ihmeelliseen armon valtakuntaan.

                 1700 luvun loppupuolella aloitti Anglikaanipappi John Newton uudenvuoden päivän aamusaarnansa lukemalla runon. Tässä runossa hän kuvasi sitä armon ihmettä, joka hänen elämässään oli tapahtunut. Hän oli toiminut orjalaivan kapteenina, rahdaten orjia Afrikasta Amerikan mantereelle. Hän oli kuitenkin tullut herätykseen ja saanut elämässään uudelleen alkamisen armon. Syvistä synnin ja turmeluksen syövereistä hän oli päässyt kokemaan armon puhdistavan, pelastavan, vapauttavan ja uudistavan voiman. Tätä kokemusta hän luotasi runossaan ”Amazing Grace”, ihmeinen armo. Tästä runosta tuli sittemmin kristittyjen rakastama ja paljon laulettu laulu.

                 ”On armo suuri ihmeinen,

                  se muutti sydämen.

                    Mä kuuro sokea, sain ihmeen kokea,

                  nyt kuulla nähdä voin.”

Tämän säkeen sisältämään kokemusmaailman voi jokainen kristitty samaistua. Tämä on jotakin, jota olemme itsekin saaneet nähdä, kuulla, katsoa ja koskettaa tai ehkä vielä aidommin, tämä on jotakin, joka on koskettanut meitä.

                 Uskon silmin saamme katsoa Jeesusta, uskossa saamme tarttua ja koskettaa häntä, uskon korvin kuulemme hänen ääntänsä ja kerran, perillä, se, mitä ja mihin nyt uskomme, vaihtuu näkemiseksi; saamme aina olla Jeesuksen kanssa, uskomme on saanut täyttymyksensä.

                 Luokaamme siis silmämme Jeesukseen, tarttukaamme häneen uskolla, luovuttakaamme sydämemme hänelle ja jatkakaamme uskonkilvoitustamme hänen kanssaan ja hänessä. Hänelle kunnia, kirkkaus ja kiitos, nyt, aina ja iankaikkisesti!

                                                                                                                   Amen!