HAASTEENA PIETARIN KODITTOMAT LAPSET
Viimeiset uutiset:
Lastenkodin pojat kasvavat itsenäiseen elämään
Inkerin Kirkon Pyhän Marian seurakunta on tehnyt jo useita vuosia työtä pietarilaisessa lastenkodissa numero 51, jossa on kaikkiaan 100 12-17 -vuotiasta nuorta. Viime kesänä neljä heistä, Ilja, Kolja, Maksim ja Aljosha, pääsivät seurakunnan diakonin Genrih Multasen ja hänen vaimonsa Jelenan kanssa kymmeneksi päiväksi leirille Suomeen Vesannolle, missä Tuulikki Vilhunen avasi heille kotinsa ovet. Leiriä tukivat suomalaiset seurakunnat ja yksityishenkilöt.
Kymmenen päivää joukko eleli yhdessä ja teki sellaisia hommia, mitä kodeissa tehdään. Genrih opetti pojille miesten töitä. Sen lisäksi yksi oppi ajamaan polkupyörällä, toinen perämoottorilla, kolmas hiihtämään vesisuksilla ja monikin huristelemaan mopolla. Ohjelmassa oli myös kirkkoretkiä ja raamattu- ja elämänopetusta, keskusteluhetkiä, uintia ja tietysti yhteisiä aterioita.
Suomen-leirin jälkeen pojat osallistuivat Keltossa kirkon rippikoululeirille ja heidät konfirmoitiin. Nyt he toimivat aktiivisesti seurakunnassa mm. Tuomasmessussa.
Pauli Haakanan johdolla kehitellään Suomen Lähetysseuran koordinoimaa kummilapsitoimintaa, jolla on tarkoitus tukea pietarilaisten lastenkotilasten ja -nuorten kasvua itsenäiseen elämään. Kasvu uskoon on siinä kantava voima. Syksyllä on vuokrattu Ulitsa Jeseninalta asunto, jossa pieni ryhmä poikia saa asua viikonloppuisin aikuisten kanssa ja opetella elämää lastenkodin ulkopuolella. He joutuvat joka tapauksessa lähtemään sieltä viimeistään 18-vuotiaina, ja tilastojen mukaan vain harvat selviävät normaaliin aikuisen elämään. Monilla ei ole yhtään omaista, joka voisi ottaa heistä vastuun ja tukea heidän itsenäistymistään.
SISKO PÖRSTI
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Maksim istuu Pyhän Marian kirkon kerhohuoneessa ja piirtää kuvaa juuri kuulemastaan luomiskertomuksesta. Paperiarkilla on pariskunta käsi kädessä koirineen luonnon helmassa. Onko se isättömän ja äidittömän 14-vuotiaan pojan unelma elämästä?
Luterilainen seurakunta Pietarissa on havahtunut kysymään, miten se voisi auttaa suurkaupungin kärsiviä lapsia. Normaaliin aikuiselämään selviytyy Venäjällä ennusteen mukaan vain kolme sadasta laitoslapsesta.
Leena Multanen alkoi jo viisi vuotta sitten vapaaehtoisesti vierailla pietarilaisessa lastenkodissa numero 51. Hän kertoo Maksimista ja muista kodin lapsista, jotka osallistuvat kirkolla käynnistettyyn kerhoon:
- He ovat tavallisia, hyviä lapsia, mutta monen kehitys on hidastunut. Jotkut ovat olleet lastenkodissa syntymästään asti. Vanhemmat saattavat olla vankilassa tai he ovat kuolleet. Alkoholi tai jokin muu syy on tehnyt heistä kyvyttömiä huolehtimaan lapsistaan. Monet tuodaan lastenkotiin kadulta.
Lapset ovat kodissa vuorokaudet ympäri. Numero 51 on karu kolmikerroksinen talo, jonka jokaisessa kerroksessa asuu useita kymmeniä lapsia. He käyvät kouluakin keskenään samassa talossa, joten yhteyksiä ulkomaailmaan syntyy vähän. Venäjällä lapset sijoitetaan ikäryhmittäin samoihin koteihin, ja kun he kasvavat, heidä siirretään kasvattajineen toiseen paikkaan. Lastenkoti 51:ssä on 13-16 -vuotiaita murrosikäisiä varhaisnuoria.
Lastenkotilapsista selviää normaaliin aikuisen elämään tilastojen mukaan vain kolme prosenttia. Leenalla ei ole omia lapsia, ja kun hän kuuli eräässä seurakunnassa mahdollisuudesta vierailla lastenkodissa, hän uskaltautui mukaan. Raamatussa häntä rohkaisivat erityisesti Jesajan 54. luvun sanat hedelmättömästä, jolla on paljon lapsia. Tässä vaiheessa luterilainen seurakunta ei vielä innostunut asiasta. Leena vei lapsille tuliaisia omilla rahoillaan.
OMAT VOIMAT EIVÄT RIITÄ
- Ensimmäisellä kerralla en tiennyt mitä tehdä. Istuin sohvalla ja katselin, kun lapset juoksivat edestakaisin. Vähitellen aloimme tehdä yhdessä käsitöitä, Leena kertoo. - Sitten eräs opettaja perusti teatteriryhmän, jossa lapset olivat muita avoimempia. Aloin tutustua samalla myös kasvattajiin. Joskus palatessani kotiin minusta tuntui, että mikään ei onnistunut. Minulla oli vain repullinen ongelmia, mutta pyysin ystäviä rukoilemaan niiden puolesta, ja tulokseksi sain repullisen hengen iloa ja uusia voimia jatkaa.
Leena on kiitollinen monista, jotka vuosien varrella ovat tehneet hänen kanssaan työtä. Joukossa ovat paikallisten ystävien lisäksi olleet Monica Gustafsson Nordisk Östmissionista ja Pauli Haakana Suomen Lähetysseurasta. Pauli on käynyt pelaamassa poikien kanssa jalkapalloa.
- Ilman rukousta emme ole koskaan yrittäneet mennä lastenkotiin. Olemme ymmärtäneet, että omat voimat eivät tässä riitä, Leena toteaa.
Leenan aviomies Henrik ei aluksi innostunut työstä. – Leena kysyi, millainen kristitty sinä olet, kun et halua mennä katsomaan lapsia. Kun hän aloitti työn, sanoin, että se on turhaa. Pari vuotta sitten aloin kuitenkin nähdä, että jotain tästä kasvaa ja että Jumala käyttää tätä naista suunnitelmissaan valtakuntansa hyväksi. Kun yhä uudet ihmiset tulivat työhön mukaan, näin sen Jumalan antamaksi tunnusmerkiksi.
SEURAKUNTA LAAJENTAA DIAKONIATYÖTÄÄN
Viime keväänä Inkerin evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva Pyhän Marian seurakunta alkoi selvittää mahdollisuuksiaan diakoniatyön laajentamikseksi oman seurakunnan vanhuksista suurkaupungin lasten ja nuorten pariin. Keskustelujen jälkeen Henrik Multanen oli valmis ryhtymään projektin vetäjäksi.
Käytännössä lastenkotityötä lähdettiin heti vahvistamaan niin että kodista haetaan nyt lapsia kirkolle kerhoon ja muihin tilaisuuksiin. Lauantaikerholle annettiin nimeksi ”Kutsun sinua”. Kesällä lapsia vietiin yhteensä viidelle eri seurakuntien järjestämälle leirille. Leena tekee osa-aikaista kirjanpitotyötä ja käyttää lasten kanssa vapaa-aikansa.
- Käymme arkipäivänä etukäteen sopimassa, ketkä lapset haetaan viikonloppuna kerhoon, Tuomasmessuun ja pyhäkouluun. Yleensä saamme tuoduksi metrolla 5-7 lasta, jotka ovat iältään 13-16 -vuotiaita. Luemme kerhossa vähän Raamattua, leikimme, laulamme ja keskustelemme. Lapset kertovat uutisiaan. Juomme teetä ja piirrämme. Emme pysty tuomaan useampia lapsia, ellei aikuisia ole mukana enempää.
Lastenkodin kasvattajat ovat alkaneet luottaa kirkon työntekijöihin. He pyytävät joskus apua ja neuvoja omien sukulaistensakin ongelmiin. Koska helluntailaisilla on ennestään työtä saman lastenkodin tyttöjen parissa, luterilaisille ovat jääneet pojat. – Emme valinneet lastenkotia emmekä lasten sukupuolta ja ikää. Uskon, että Jumala antoi nämä pojat meille, Leena toteaa.
- Tärkeintä on antaa heille rakkautta ja huomiota, hän jatkaa. - Venäjällä muistetaan aina syntymäpäivät, ja niiden juhliminen ja pienet lahjat ovat lastenkodissa asuville erityisen tärkeitä, kun heillä ei ole omia vanhempia muistamassa. Olisi hyvä, jos perheet voisivat ottaa poikia viikonloppuisin kotiinsa, että he näkisivät normaalielämää. Kesällä voisi järjestää työleirejä. Vuosien aikana olen jo alkanut nähdä muutoksia lapsissa, joita tapaan säännöllisesti.
Erilaiset päihteet ja huumeet ovat monien ongelma. Sadan ruplan kuukausirahansa lapset käyttävät helposti haisteltavaan liimaan tai tupakkaan. – Kolja ostaa kuitenkin aina kirjoja, Multaset kertovat hymyillen. – Ja kesäleirillä eräs poika toivoi ryhmäkeskustelussa, että tupakan ja alkoholin tuotantoa olisi vähemmän ja että monet lapset tulisivat uskoon.
SIIRTYMÄVAIHEEN KODIT TARPEEN
Henrik toteaa, että vaatteita ja kenkiä on helppo lahjoittaa lastenkotiin, mutta pitkäjänteinen työ ja rakkauden osoittaminen on paljon vaikeampaa. – Kristityt puhuvat paljon rakkaudesta, mutta harva osoittaa sitä käytännössä. Rakkautta ja huomiota tarvitsee jokainen ihminen. Luotan siihen, että kun lapset kuulevat Jumalan sanaa, se muuttaa heitä. Lastenkodissa ei voi järjestää hengellisiä tilaisuuksia, vaikka se olisi paras apu. Meitä voi auttaa lopulta vain itse Kristus.
Hän kokee, että Venäjällä on vaikea katsoa ongelmia avoimin silmin, koska Neuvostoliiton aikana uskoteltiin, että tämä on mallivaltio ja muualla maailmassa ihmiset ovat toisilleen susia. - Nyt on nähtävä sudet täälläkin. Kasvattajilla on omat ongelmansa ja elämä tuntuu monesta nykyisin tarkoituksettomalta. Lapset eivät saa lastenkodista juuri mitään eväitä elämäänsä.
Kriittinen vaihe on kodista irtautuminen 16-18 -vuotiaana. Henrik näkee tärkeäksi tulevaisuuden haasteeksi siirtymävaiheen asuntolat, joihin lapset voisivat aluksi muuttaa. Jos nuorilta puuttuu taito tehdä oikeita päätöksiä, he joutuvat helposti kadulle. Asuntolassa kristitty aikuinen voisi olla heidän tukenaan.
Syyskuussa joukko lastenkoti 51:n poikia osallistui Henrikin ja Leenan kanssa retkelle Kattilaan, Länsi-Inkeriin. Tänne Martti Rautasen ja myös Henrikin itsensä kotiseudulle on perustettu armeijan hylkäämälle laajalle alueelle keskus, josta monet huumenuoret ja katulapset ovat saaneet kodin. Toipuminen perustuu työterapiaan, rukoukseen ja Raamatun opiskeluun. Täällä nuoret voivat kasvaa aikuisiksi asti ja jäädä halutessaan senkin jälkeen auttamaan vapaaehtoisina uusia tulokkaita. Inkerin kirkossa selvitetään nyt mahdollisuuksia olla joiltakin osin mukana tässä yhteiskristillisessä hankkeessa.
Pietarissa on arviolta yhä viisituhatta koditonta, kaduilla ja viemäreissä asuvaa lasta. Kun jotkut pelastetaan turvaan, uudet ilmestyvät tilalle. Työ tuntuu rannattomalta ja kerrallaan voi auttaa vain yhtä lasta. Hetkessä ei kukaan ole autettu, sillä lapsen menetetyn turvallisuudentunteen kasvattaminen vie vuosia.
Maksim, joka istuu Pyhän Marian kirkon jumalanpalveluksessa hiirenhiljaa Henrik Multasen kainalossa, alkaa jo arasti hymyillä.
SISKO PÖRSTI